Tapasin professori Palon joskus kauan sitten jossakin lääkäreiden bileissä, missä keskustelimme tovin. Palo oli lääkäreiden joukossa hyvin auktoratiivinen – asiat olivat niin kuin Palo sanoi, olivat ne sitten todellisuudessa miten tahansa.
Palo sai pakkoneuroosin Bodom-järven murhajutusta, missä hän tunsi olleensa osallisena, jota poliisi ei halunnut nostaa oikeaan arvoonsa – Palolla oli tapansa mukaan täysin varma käsitys tapahtuneesta, joka ajoi hänet kirjoittamaan kirjoja, joista varmuudella viimeinen julkaistaan tänään.
Olen pitänyt Paloa hieman hassuna hänen hösätessään selvittämässä asiaa, joka ei hänelle mitenkään kuulu. Samanlainen fiilis tuli komissaari Rehnistä kun tämä jätti kaiken muun lähtiessään puolustamaan ystäväänsä Alpo Rusia, joka joutui toviksi poliisin kynsiin.
Tänään luin jostakin pätkän Palon uudesta tekstistä. Hän oli hyvin kuvannut minkälaista tuskaa julkisen ajojahdin kohteeksi joutunut ihminen ja tämän perhe kokee jahdin aikana ja kuinka ymmärtämätöntä ja raakaa median toiminta voi olla. Palo nousi silmissäni taivaaseen, mikäli tällainen jumalattoman jumalainen vertaus tässä sallitaan. Hän ymmärsi ja uskalsi sanoa. Palossa oli munaa.
Joskus sitä toivoisi, että itsellä olisi yhtä rohkeita ystäviä.