Juhannuksena Suomi oli kovana ei yksin kotimaassa, vaan myös EU:n huippukokouksessa, eikä yksin ministeri Kanervan vuoksi. Suomen valtio vaati EU:n perustuslaillisen sopimuksen osana olevan EU:n perusoikeuskirjassa taattujen oikeuksien oikeudellistamista, saattamista todellisiksi.
Oikeuksien todellisuus voisi tarkoittaa esim. sitä, että niihin voisi vedota tuomioistuimessa ja viranomaiset olisivat ylipäänsä velvollisia toimimaan taattujen oikeuksien mukaisesti. Oikeudet olisivat siis todellista suojaa valtiota vastaan, mikä niiden ydinsisältö onkin.
Kuinka uskottavaa on, että Suomi esiintyy oikeuksien esitaistelijana? Valtio, joka tuomitaan jatkuvista ihmisoikeusloukkauksista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ei ole Turkkia kummempi ihmisoikeuksien esitaistelija. Ihmisoikeussopimuksen takaamat oikeudet ovat vain lyhyt pätkä perusoikeuskirjaa, jonka Suomi nyt haluaa oikeudellistaa. Miten toteuttaa oikeuksia laajasti, kun se ei onnistu edes perustavimpien oikeuksien osalta.
Onkohan kukaan valtion edustajista lukenut EU:n perusoikeuskirjaa aivan loppuun saakka. Kukaan heistä ei tunne ihmisoikeussopimusta saati sen soveltamiskäytäntöä saati valtion saamien tuomioiden määrää suhteessa asukaslukuun. Kun tämä paljastuu edustajillemme, olo ei ole keisari kummempi, siis sitä, joka kulki kevyissä hepenissä luullen kantavansa kaunistakin viittaa.
Suomen valtion ihmisoikeusviitta on läpimätä ja pahassa paistettu. Sillä nyt ei ole juurikaan mitään merkitystä, koska kulissit ovat kulisseja, elämä elämää, joka on aika paljon aurinkoisempaa kuin patsastelu valheessa.