Ukko menee aidan yli, jättää palaamatta lomilta, karkaa vankilasta. Media herkuttelee vakavista rikoksista tuomittujen vankilassaolemattomuudelle, vankeinhoitolaitos ei hoida hommiaan, ei kykene pitämään vankeja kopeissa.
Lehtijuttujen kirjoittaminen raflaavasti on yksinkertaista, kun jättää aivot narikkaan ja keskittyy keittämään tunnesoppaa suurella seiska-kauhalla. Tottakai jokainen reagoi otsikoihin, jonka mukaan elinkautisvanki, siis ihminen, joka on tuomittu murhasta, karkaa tai ei palaa lomilta. Hän on siis täällä jossakin meidän kunnollisten keskellä!
Ei olisi kovinkaan hankalaa järjestää vankenhoitoa niin, että yksikään vanki ei varmasti karkaa. Suomessa on vankiloita, joista ei karata. Jos niitä halutaan vielä tiivistää, niin laitetaan ovet kiinni kokonaan ja heitetään avain hankeen. Siellä pysyy eikä kukaan karkaile, mutta tunteeko yleisö itsensä tämän jälkeen turvallisemmaksi, koska mikäli kaikkia vankeja ei päätetä pitää loppuikäänsä linnassa, koittaa päivä, jolloin ovet avataan. Mitä tapahtuu sitten?
Vankien asteittainen totuttaminen vapauteen tehdään suuren yleisön intressissä. Vanki, joka pikku hiljaa tottuu vapaampiin olosuhteisiin, toimimaan yhteiskunnassa, jää vapauteen todennäköisemmin kuin vanki, joka heitetään kivitalosta kadulle, kun aika on täynnä. Ei tässä muusta ole kysymys.
Tämä kulma keskustelusta on unohdettu samoin väite siitä, että taloudellisista syistä Suomessa ensikertalaiset vapautuvat istuttuaan puolet. Näin vain on päätetty ja koska tahansa voidaan päättää toisin, yleensä ehdonalainen muualla alkaa kun 2/3 osaa tuomiosta on lusittu. Suomessa vankeinhoitoa ohjaa taloudelliset syyt, mutta eri tavalla kuin julkisuudessa nyt on kerrottu. Vankilat ovat edelleen osin keskiaikaisella tasolla. Ihmiset lusivat liian täysissä vankiloissa, missä kustaan ja paskannetaan samaan ämpäriin vankitoverin kanssa, joka ei aina välttämättä ole niin toveri.
Yleensä hyvät uutiset menevät pilalle, kun faktat laitetaan paikalleen, niistä häviää uutinen.