Tarja Halonen johtaa parhaillaan Suomen ulkopolitiikkaa Pekingissä seuraamalla olympialaisia. Jukka Keskisalo ottaa aurinkoa kipeisiin jalkoihinsa ja Mikaela Ingberg huoltaa heittokättään Pekingin ankalla. Minun puolestani voivat tehdä mitä huvittaa, mutta on hämmästyttävää, että tällaisia epeleitä lähetetään kisoihin, minne purjehtija Multalaa ei voitu lähettää kun kone oli täynnä.
Tarja Halonen on tehnyt palvelun demokratialle osoittamalla kuinka turha presidentinvirka nykyään on. Hän matkustaa ympäri maailmaa pääasiassa omaksi huvikseen, koska kukaan merkittävä taho ei ole kinnostunut tapaamaan maailman vanhinta sosialistipresidenttiä muuta kuin vitsinä, vähän samassa hengessä kuin reippaat nuoret pojat mummotunnelissa lyöden vetoa kuka hurmaa vanhimman ja rumimman.
Jukka Keskisalo tuskin vahingossa kaatui viimeisissä harjoituksissa aitaan, jonka yli hän on muitten piikkiin hyppinyt vuosikausia. Selitys on vitsi. Kyse ei tosiasiassa ole muusta kuin kantin pettämisestä juuri ennen suuria kilpailuja. Mies ei vaivautunut tulemaan kertomaan tapahtuneesta saati näyttämään koipiaan.
Mikaela Ingbergin valinta on ehkä suurin vitsi koko valintaprosessissa. Jokainen täysipäinen tiesi, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia yhtään minnekään. Nainen on täysi kehäraakki, jonka olisi pitänyt ymmärtää lopettaa ajoissa. Nyt keppi ei lentänyt, koska se ei voinut lentää. Hän on turisti parhaasta päästä.
Joidenkin suomalaisten ”huippu-urheilijoiden” ja urheilutoimittajien välille on syntynyt liian vahva rakkaussuhde, jotta tällaiset hullutukset tulisivat esiin. Tämä ei ole vieras ilmiö mediassa. Todellisuus vääristyy, jos sanansaattajalla ei ole tietoa, ymmärrystä tai hänen motiivinsa eivät ole puhtaat. Medialla on tärkeä rooli demokratian toiminnassa, minkä vuoksi siltä pitää vaatia suorituksia.
Käsittelen aihetta ensi viikolla julkaistavassa kirjassani Kirottu Salaisuus.