Ihmisoikeuksien todellisuus pintautuu ensi viikolla. Ihmisoikeustuomioistuin antaa tiistaina julki tuomionsa, joka koskee Helsingin hovioikeuden menettelyä oikeudenkäynnissä, jossa minut tuomittiin lain sallimaan maksimirangaistukseen vuonna 2001 – vuosisadan talousrikosoikeudenkäynnissä, kuten syyttäjä ja poliisi sitä mainostivat.
Mistä asiassa sitten on kyse?
Helsingin hovioikeus päätti lokakuussa 2000, että asian arvioimisen kannalta aivan keskeistä todistajaa ei kuulla, vaikka olin vaatinut hänen kuulemistaan lukuisia kertoja. Asian rehellinen ratkaiseminen olisi vaatinut tämän Credit Suisse pankin johtajan kuulemista, koska syyttäjän syyte perustui yksin hänen laatimakseen väitettyyn asiakirjaan, josta syyttäjän näkemyksen mukaan ilmeni rikollinen suunnitelma. Tätä suunnitelmaa ei ollut mahdollista lukea itse asiakirjasta, vaan asiakirjaa piti tulkita kuin piru raamattua vastoin kaikkien muiden kertomaa, jotta syyte olisi lentänyt.
Credit Suissen johtajaa oli välttämätöntä kuulla, jotta totuus asiassa olisi voitu selvittää.
En ymmärtänyt, miksi Helsingin hovi toistuvasti kieltäytyi kuulemasta tätä todistajaa, koska jopa hoviin hoitoon ohjatut puupäät ymmärsivät, että todistajan kuulemisella syytteen perusta joko piti tai putosi.
Totuutta ei haluttu kuulla, koska tuomioistuin oli jo päättänyt tuomita minut ja muut. Tuomioistuimen velvollisuus on ratkaista asia, mutta syyllisyyskysymys voidaan ratkaista vasta kun kaikki näyttö on asianmukaisesti esitetty hovin suullisessa käsittelyssä. Siihen saakka syytettyä suojaa syyttömyysolettama, häntä on lain mukaan pidettävä syyttömänä.
Hovi teki päätöksensä olla kuulematta Credit Suissen johtajaa lokakuussa 2000, viikkoja ennen pääkäsittelyn alkamista. Tämän päätöksen perusteluista ilmeni, että hovi oli jo ratkaissut vastaajien syyllistyneen syytteen mukaisiin rikoksiin – syyllisyys oli ratkaistu ennen kun asiaa oli sekuntiakaan käsitelty hovin suullisessa pääkäsittelyssä, ennen kuin kukaan oli minulta kysynyt yhtään mitään asiassa, joka oli koko elämäni kannalta äärimmäisen tärkeä.
Varsinainen oikeudenkäynti – jutun pääkäsittely oli pelkkää teatteria, joka piti hoitaa, jotta tuomareiden rikos ei paljastuisi. Käsittelyn aikana yksikään tuomari ei esittänyt minulle yhtään ainoaa kysymystä asiassa, jossa oli kaksi täysin vastakkaista kertomusta tapahtumien kulusta – syyttäjän ja vastaajien.
Näytelmän ihmisoikeussopimuksenmukaisuus paljastuu tiistaina. Jos valtio tuomitaan, tarkoittaa tämä, että olen istunut kuuden vuoden vankeustuomion raskaimman kautta Sörkassa syyttömänä – ilman oikeudenkäyntiä.
Maanantaina Turun hovioikeus antaa tuomionsa asiassa, joka on kestänyt tähän mennessä jo yli 13 vuotta. Tämä on aika, jonka olen tässä asiassa roikkunut varsin julkisessa häpeäpaalussa yhdessä läheisteni kanssa.
Tämä menettely on jo todettu laittomaksi ihmisoikeustuomioistuimen tuomiolla tammikuussa tänä vuonna. Oikeudenkäynti on sekä ihmisoikeussopimuksen että perustuslain vastainen – tämä on riidatonta.
Miksi laiton oikeudenkäynti voi jatkua loputtomasti? Onko todella mahdollisesti rehellisesti selvittää, mitä Salon torin kupeessa tapahtui vuonna 1991 tai 1990, jota aikaa jutun tapahtumat koskevat. Kun juttu on kestänyt jo aivan liian kauan ei sillä ole käytännössä muuta merkitystä kuin kiusata vastaajia ja näiden perheitä. Kiusaaminen on saavuttanut täysin kohtuuttomat mittasuhteet. Miksi tämä on sallittua valtiossa, joka väittää itseään oikeusvaltioksi. Mitä helvetin järkeä tässä on?
Kuvailin ensimmäisessä kirjassani niitä tunteita, joita tällainen toiminta ihmisessä herättää. Kirja vedettiin markkinoilta, koska se oli liian raadollinen. Vihan piilottaminen ei poista sitä. Valhe on vallitseva olotila Suomessa oikeudenkäynneissä, jotka ovat poliittisesti motivoituja. Missä ovat ne tutkivat journalistit, jotka sananvapauden miekkaa heiluttaen hyökkäävät valtion hulluutta vastaan? Suomessa he eivät vielä ole syntyneet.