Rikosoikeudenkäynnissä Suomessakin vallitsee periaate: mieluummin 10 syyllistä vapaaksi kuin yksi syytön linnaan. Periaatteen pohjana on ajatus väärän tuomion tuhoavasta vaikutuksesta, koska tuomio ei ole ainoastaan vapaudenriisto, mitä se lain mukaan tulisi olla, vaan myös paljon muuta erityisesti sellaisissa jutuissa, joihin liittyy paljon julkisuutta. Tällaisissa tapauksissa tuomio tarkoittaa tuomitun sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Vapauden riiston merkitys kokonaisrangaistuksesta tällöin on marginaalinen.
Käräjätuomari Valkama Salosta vasikoi kirjeessään minulle sen todellisuuden, minkä tuomari tuomiota tehdessään erityisesti talousrikosasioissa kohtaa:
tuomio sisältää perusteluidensa osalta
nähdäkseni erittäin paljon arvionvaraisia kohtia, joita voidaan tulkita eri tavoin.
Kun tilanne on tämä, tulee tuomarin valita syytetyn kannalta lievin vaihtoehto noudattaakseen periaatetta: ”in dubio pro reo.” Kun käsiteltävään asiaan liittyy poliittisia paineita ja suurta julkisuuttaa, tuomari joutuu joskus taipumaan näiden vaatimusten edessä ja vaihtamaan sovellettavan periaatteen periaatteeseen: ”in dubio pro patria” laitetaan sen mukaan kuin valtio vaatii.
Yksi räikeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa on ns. Notareal oikeudenkäynti, missä syytteitä oli n. 100. Alioikeus hylkäsi niistä 97 perusteellisen pari vuotta kestäneen käsittelyn jälkeen, jossa kuultiin satoja todistajia.
Hovioikeus käsitteli asiaa muutaman päivän ja muutti tuomion päälaelleen. Alioikeuden tuomitsema 11 kk ehdollinen rangaistus muuttui 6 vuoden ehdottomaksi tuomioksi.
Tämäkin esimerkki osoittaa, että suurissa poliittisesti merkityksellisissä talousrikosmenettelyissä tuomarilla on perusteet sekä vapauttavalle että maksimituomiolle. Kun poliittinen paine on riittävä, valitaan syytetyn kannalta laiton vaihtoehto kuten kärätuomari Valkama kirjeessään kertoo.
Politiikka voittaa aina oikeuden.