Korkeimman oikeuden jäsenten, oikeusneuvosten virkavastuun syntymisen perusteet on määritetty perustuslaissa: Valtakunnanoikeus käsittelee syytteen, joka nostetaan valtioneuvoston jäsentä tai oikeuskansleria, eduskunnan oikeusasiamiestä taikka korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsentä vastaan lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa. Valtakunnanoikeus käsittelee myös 113 §:ssä tarkoitetun syytteen.
Korkeimman oikeuden tuomari voi joutua valtakunnanoikeuden eteen, jos hän menettelee lainvastaisesti virkatoimessaan. Korkeimman oikeuden päätöksen H 2009/89 mukaan, siis tämä minun tapaustani koskeva purkuratkaisu, korkeimman oikeuden tuomio 17.4.2009 numero 796 oli virheellinen. Se oli niin väärä, että oli olemassa lainmukaiset perusteet purkaa tämä ratkaisu. Mikä tämä lainmukainen peruste sitten oli?
Purun perusteena oli ilmeinen väärä lain soveltaminen. Oikeusneuvokset, korkeimman oikeuden tuomarit Kari Raulos, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen, Liisa mansikkamäki ja Pertti Välimäki sekä esittelijä Mika Huovila tuomitsivat minut viime keväänä ehdottomaan vankeuteen soveltamalla lakia ei vähän, vaan aivan helvetin paljon väärin, kuten tuoreessa korkeimman oikeuden kaikkien muitten tuomarien tällä viikolla antamasta päätöksestä ilmenee.
Syntyykö tälle viime kevään viisikolle sitten virkavastuu siitä, että he tuomitsevat ihmisen vankilaan, vaikka tämä on lain mukaan syytön? Tämä veijari-viisikko ei yksin tuominnut minua vankilaan, vaan päätti vielä korottaa hovioikeuden minulle tuomitsemaa rangaistusta. Mikä voisi olla tuomarintehtävässä suurempi virhe, kuin soveltaa lakia niin väärin, että lopputulos on tämä? Aika vaikea äkkiä keksiä mitään isompaa virhettä.
Korkein oikeus pyrki uudessa ratkaisussaan pehmentämään virkatoveriensa vastuuta kirjaamalla, että keväisen ratkaisun jälkeen oikeuskäytäntö kyseiseltä osin on täsmentynyt siten, että nyt on syntynyt perusteet purkaa aikaisemmin annettu ratkaisu.
Tämä ei pidä paikkansa.
Ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö tältä osin on ollut täysin vakiintunut koko tämän jutun ajan, siis ainakin viimeiset 12 vuotta. Tämä selviää lukemalla minun tekemäni selvitykset oikeuden sisällöstä sekä tutkimalla korkeimman oikeuden omaa uutta ratkaisua, joka on käytännössä kopioi kaikesta siitä, mitä asiassa olen esittänyt.
Korkeimman oikeuden purkuratkaisussa viitataan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin: Murray v. UK, 1996, Heany ja McGuinness v. Irlanti, 2000, Saunders v UK, 1996, Allen v. UK 2002, Shannon v. UK, 2005 ja hyviin moniin muihin ihmisoikeustuomioistuimen tätä oikeuskysymystä koskeviin ratkaisuihin, joista kaikista ilmenee yksiselitteisesti taatun oikeuden sisältö.
Kuten lukija varmasti huomaa, jokainen kyseisistä ratkaisuista on annettu ennen viime kevättä, siis ennen kuin minut tuomittiin lakia vääristelemällä vankeuteen, vaikka korkeimman oikeuden asiaa käsitelleellä kokoonpanolla Kari Raulos, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen, Liisa mansikkamäki ja Pertti Välimäki sekä esittelijä Mika Huovila oli täsmällinen tieto lain oikeasta tulkinnasta. Olinhan sen heille kirjelmissäni yksityiskohtaisesti selvittänyt, vaikka tuomarin tulisi lain mukaan se itsekin tuntea.
Tässäkään asiassa ei tarvitse olla liian viisas tai edes lainoppinut, jotta näkee mikä on oikein. Varsinainen juttu, jota suomalainen tuomioistuinjärjestelmä veivasi vuodesta 1997 alkaen, on aika yksinkertainen: onko kenelläkään velvollisuutta todistaa itseään vastaan. 12 vuoden miettimisen jälkeen korkein oikeus lopulta päätyi vastaamaan: Ei ole. Oliko tämä jossain vaiheessa oikeasti jollekin epäselvää?
Toinen kysymys on, onko tuomari, joka tuomitsee syyttömän vankilaan soveltamalla lakia ilmeisen väärin, toiminut oikein, virkavelvoillisuutensa mukaisesti? Jos tämä joutuu suomalaisen tuomiostuinjärjestelmän arvioitavaksi, kestää jälleen vuosikymmen ennen kuin itsestäänselvyys saadaan tuomioon kirjatuksi: Ei ole. Tuomari on toiminut virkavelvollisuutensa vastaisesti ja hänen tulisi joutua tästä vastuuseen. Jos näin ei käy, menettää koko tuomioistuinlaitos legitimiteettinsä, uskottavuutensa. Tuomari voi tehdä mitä tahansa ilman vaaraa virkavastuusta.