Tiistai on toivoa täynnä

Ensi tiistaina, 21.3.2006, Salon käräjäoikeus antaa tuomionsa vuonna 1994 alkaneessa oikeudenkäynnissä, joka käsittelee tapahtumia, jotka sijoittuvat Neuvostoliiton hajoamista edeltävään aikaan. Tämä oikeudenkäynti on kestänyt ihmisoikeussopimuksen tarkoittamalla tavalla tähän mennessä kohta 12 vuotta yksin alioikeudessa. En ole osallistunut menettelyyn enää viimeiseen 6-7 vuoteen, en ole jaksanut.
Ensi tiistaina päättyy myös Helsingissä vireillä oleva oikeudenkäynti, missä olen ollut epäiltynä ja syytettynä vuodesta 1997 alkaen. Tähän mennessä siis noin 9 vuotta. Tuomioistuin antaa ratkaisunsa tässä asiassa toivottavasti mahdollisimman pian.
Miltä tuntuu olla koko aikuisikänsä epäiltynä rikoksesta hyvin julkisesti – ei kovin hyvältä. En ole ketään tappanut enkä syyllistynyt kenenkään ihmisen vahingoittamiseen. Minä olen vastustanut alunperin Arsenalin minuun kohdistamia vaatimuksia, koska olen pitänyt niitä epäoikeudenmukaisina. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista. Suuri joukko Arsenalin, siis valtion, kynsiin joutuneita ihmisiä piti Arsenalin vaatimuksia epäoikeudenmukaisina.
Nyt päättyvissä asioissa valtio näyttää, että sen kanssa ei pidä riidellä, valtion, isän kanssa ei saa olla eri mieltä. Mitä kovemmin vastustat valtion vaatimuksia – oikeutettuja tai ei – sitä kovempaa kohtelua saat.
Asetelma ei ole tasapainoinen. Yksityinen ihminen on hyvin alisteisessa suhteessa valtioon nähden. Tätä tasapainottamassa meillä on perus- ja ihmisoikeudet, jotka turvaavat ihmistä, edellyttäen, että tuomioistuimet toteuttavat tätä turvaa.
Suomalaisessa järjestelmässä ongelma on valtioon kohdistuva sokea kunnioitus, joka näkyy tuoreessa tutkimuksessa. Ihmiset luottavat valtion instituutioihin, mikä on hyvä asia, mutta luottamuksen sokeus on huonoa sekä instituutioille, että meille kaikille.
Ainoa kritiikki valtion toimintaa kohtaan tulee valtion ulkopuolelta. Tuoreen turkulaisen tutkimuksen mukaan media Suomessa toimii järjestelmän tukipylväänä, ei sen vahtikoirana, mitä sananvapausoikeus edellyttäisi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuominnut valtion ihmisoikeusrikokset toistuvasti erityisesti mitä tulee oikeudenkäyntien kestoon. Pitkät oikeudenkäynnit loukkaavat vastaajien oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Valtion tekemillä rikoksilla ei ole uutisarvoa, huomio kiinnitetään valtion vastustajiin, joita on helppoa, turvallista kivittää.
Olen saattanut ihmisoikeustuomioistuimen tutkittavaksi kaikki minun osaltani päättyneet menettelyt ja Salon, vaikka se ei vielä ole päättynytkään.
Olen saanut tähän mennessä 6 vuoden tuomion näissä asioissa. Olen rangaistukseni kärsinyt kovimman kautta. Lain sallima maksimi on 7, joten vuosi on vielä tarjolla.
Olen tehnyt virheitä elämässäni, mutta saamani rangaistus kun siinä huomioidaan varsinaisten rangaistusten lisäksi kaikki lisä/piilorangaistukset, on täysin kohtuuton.
Kenen intressissä on käyttää näin valtavia resursseja yhden ihmisen tuhoamiseen – menettely ei ole ollut rehellistä eikä oikeudenmukaista – harva uskaltaa asettua hakatun puolelle – mitä se kertoo meistä? Tämä valtio on länsimaiseksi naamioitunut DDR, missä asiat ratkaistaan Matti Wuoren aikanaan lanseraamalla periaatteella: ”In dubio pro Patria” – Mikäli et pysty osittamaan syyttömyyttäsi sinut tuomitaan niin kuin valtio haluaa. Kaikki mitä valtio väittää pidetään totena, vaikka paperilla muuta lukisi.
”Minä noudatan vain virkavelvollisuuttani”, olen usein kuullut kun olen yrittänyt saada tähän jotakin järkeä. Virkavelvollisuutta noudatettiin myös reilu 60 vuotta siten Keski-Euroopassa – sitä pidettiin rikoksena, kun asiaa arvioi sivistynyt maailma.
Toivottavasti EIT ottaa kantaa näihin tapahtumiin mahdollisimman pikaisesti.