En kuulu kirkkoon, enkä aio siihen myöskään liittyä. Kävin kuitenkin jouluna kirkossa, Tämä on mahdollista, koska ovella ei kysytä jäsenkorttia. Ajattelin hankkia hiukan joulutunnelmaa yhdessä perheeni kanssa. Joulukirkoksi valikoitui Muurlan pieni puukirkko nykyisessä Salossa.
Muurlassa kirkko täytetään takaapäin, aivan kuin ase. Kirkon penkit ovat täynnä kirkkokansaa, mutta vain takarivissä. Edessä ei istu kukaan. Täyttömenetelmä oli hämmentävä. Kävelimme eteen, koska siellä oli tilaa, ei ketään muuta.
Pikkuhiljaa muutama muurlalainen uskaltautui eteen, lähes etupenkkiin. Viereeni istui pariskunta, joka halusi ahtaaseen rakoon, minun ja käytävän väliin, koska heidän mukaansa olisi ollut noloa istua edempänä. Etumaiset penkit jäivät tyhjäksi. Pappikin istui seinän vieressä odottamassa lupaa puhua joutavia.
Pappi puhui jonninjoutavia, täysin tyhjää ja merkityksetöntä hapatusta. Tyhjanpuhumisen mukana tuli synkkiä silmäyksiä ja voivottelua. Raamatun tekstit ja veisatut virret olivat täynnä pelotteua ja uhkailua. Pelottelun ja uhkailun sivussa kaikui vaatimus kunnioituksesta herraa ja tämän poikaa kohtaan. Hän antoi kaikkensa teidän eteenne.
Ihmiset istuivat mykkinä, synkkinä ja ahdistuneina. Yhtään hymyä ei näkynyt missään. Tunnelma oli kuin hautajaisissa, vaikka kirjan mukaan juhlan aiheena oli syntymä. Kaikki kuuntelivat ylisiltä tullutta soittoa ja laulua, milloin pappi ei pelotellut.
Kirkonmenot voisivat olla iloisia ja innostavia. Kirkon pitäisi rohkaista ihmisiä pelottelun sijaan. Ihmiset voivat mennä istumaan eteen pelkäämättä häpeää. Lauluesitykset voisivat tulla seurakunnan edestä komeron sijaan. Pappi voisi yrittää puhua jotakin viisasta höpinän sijaan. Koko homma pitäisi muuttaa alusta loppuun, niin ihmisissä voisi jossain vaiheessa syttyä hymyhuuleen ja ilo elämään.
En enää mene tuollaisiin tilaisuuksiin. Sairasta.