Sananvapauden käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta. Mitä suuremmalla pyssyllä ampuu, sitä suurempi vastuu. Näinhän se on muissakin asioissa.
Tänään hesari kirjoitti negrologin omasta uutisoinnistaan minuun liittyen. Tarkoituksena oli ilmeisesti tehdä yhteenveto vuodesta 1994 alkaen vireillä olleesta rikosprosessista, mutta toimittaja epäonnistui. Hän kirjoitti yhteenvedon hesarin omasta uutisoinnista.
Koska uutisointi alusta alkaen on ollut hyvin asenteellista ja yksisilmäistä, ei tällaisten juttujen pohjalta tehty kokoomateos voi olla yhtään vähempää hajataitteinen – juttu oli yksipuolisuudessaan huvittava.
Viime tiistaina tätä juttusarjaa alkumetreiltä hoitanut toimittaja Arolainen oksensi lehteen laajan artikkelin omista murheistaan, kuinka hän on joutunut venymään ja kärsimään suorittaessaan tätä uutisointikakkua. Arolainen on ymmärtääkseni laatimassa aiheeseen liittyen väitöskirjaa, jonka laatiminen on kuitenkin kestänyt. Kehotan työnohjaajaa olemaan erityisen tarkkaavainen työn objektiivisuuden ja tieteellisyyden suhteen.
Hesarin sananvapaus on samanlaista kuin minkä tahansa ilman ulkopuolista kontrollia toimivan vahvimman vallankäyttö – he tekevät mitä heitä lystää. Tästä erikoisimpana esimerkkinä kirjani sensurointi.
Kirjoitin kirjan vuonna 2002, jossa käsittelin näitä 1990-luvun tapahtumia, oikeuksia ja vankiloita. Kirjan kustansi WSOY, joka saattoi sen kauppoihin asti. Osassa kaupoista kirja ehti olla muutaman tunnin, osassa päivän kunnes käsky kävi: kirja vedettiin kaupoista ja tuhottiin, 3000 kappaleen painos laitettiin silppuriin, koska hesari niin vaati.
Tällaista on sananvapaus Suomessa. Eräässä keskieurooppalaisessa maassa poltettiin aikanaan kirjoja roviolla. Täällä ne laitetaan silppuriin.
Toivottavasti EIT ottaa pikaisesti kantaa näihin asioihin.