Kirjoitin aiheesta artikkelin tänään julkaistussa Seura -lehdessä. Aihe on kiinnostava monella tapaa, ei vähiten siksi, että media, jota sananvapauden rajoitukset koskevat, ei näitä rajoituksia halua.
Sananvapauden keskeinen rajoitus tapahtuu mediassa itsessään. Mediaa hallitsevat tahot omaavat laajan sananvapauden ja sitä kautta suuren tosiasiallisen vallan yhteiskunnassa. Suurimpien lehtitalojen vastarinta sananvapauden rajoituksia vastaan ei perustu yksin jaloon sananvapausaatteeseen, vaan puhtaasti haluun käyttää valtaa. Mitä rajoittamattomampi sananvapaus, sitä suurempi valta niille, jotka hallitsevat tosiasiallista valtaa sanoa niin että kuuluu.
Demokraattisessa oikeusvaltiossa sananvapausoikeudella on tärkeä kontrollirooli. Tätä oikeutta ei kuitenkaan saa käyttää väärin. Ihmisiä ei saa tarkoituksella häpäistä, heidän uskontoaan ei saa pilkata. Pahan tekeminen jonkin oikeuden nimissä ei ole sallittua, sananvapaus ei ole superperusoikeus, joka kävelee kaiken muun ylitse. Sananvapauden sisältö määrittyy punnintana suhteessa muihin oikeuksiin ja yleiseen etuun.
Sananvapausvallankäyttäjillä ja heistä riippuvaisilla poliittisilla vallankäyttäjillä on vastavoima, riippumaton tuomioistuinlaitos, jonka tulee ottaa sille kuuluva valta ihmisten oikeuksien toteuttajana ja puolustajana.
Sananvapauden käyttöä rajoittaa normaali järjenkäyttö ja kohtuus.