Täytin eilen vuosia. Harmaa alkaa valua ylöspäin vastoin kaikkia luonnonlakeja. Ei kestä enää kauan kun olen valkoinen kuin joulupukki, vaikka olen vielä joitakin vuosia häntä nuorempi. Jotkut harmaantuvat nuorina, minä en enää ehdi.
Sain verottajalta kirjeen. Eivät lähettäneet syntymäpäiväonnitteluja. Kirje oli kirjattu, joten ilman allekirjoitusta en päässyt varmistamaan olisiko kuitenkin ollut jotakin mukavaa, ehkä syntymäpäiväonnittelut sittenkin. Verottajasta on muovautunut sivistyneempi kun hullut virastosta lähetettiin syyttäjiksi.
Kirje käsitteli verotustani vuodelta 1995. Verottaja oli nyt, siis heti 12 vuoden päästä verovuodesta, päättänyt että minulle oli aikanaan, siis vuonna 1995, määrätty liian paljon veroja maksettavaksi.
Kyse oli nyt suuresta summasta. Olisi ollut mukava saada raha takaisin, mutta niin iloisesta asiasta ei sentään ollut kysymys. Verotusta vain oikaistiin ilman sen kummempia seremonioita.
Hieman kyllä hämmästyttää, miksi verottaja puuhailee vielä näin vanhojen asioiden kanssa, joilla ei ole kenenkään kannalta enää mitään merkitystä. Verottaja myönsi virheensä, hyvä niin. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut vapaaehtoisesti. Jossakin instanssissa oli vielä vireillä jokin asia, josta oli tullut päätös, joka pakotti oikaisuun.
Olisi päätös ollut sitten mikä tahansa, ei sillä olisi ollut kenellekään mitään käytännön vaikutusta. Vuoden 1995 verotus ja siitä seuraavat ilot ja surut vanhenivat vuosia sitten. Miksi tällaiset jutut edelleen pyörivät jonkun pöydällä? Kannattaako virkamiehille maksaa palkkaa siitä, että nämä kinaavat asioista, tehtailevat papereita, joilla ei ole kenellekään mitään merkitystä.
Eihän ruumiitakaan kutsuta hautajaisten jälkeen poliisilaitokselle selvittämän näkökykyään ajokorttia varten.
Verottajan kirjeessä luki, että päätöksestä olisi edelleen mahdollista valittaa. Tämä oli ehkä kirjeen hauskin osuus. Ryhtyisinkö huvikseni vastustamaan saamaani veronalennusta, jotta voisin ehkä eläkeläisenä nähdä mihin tämä lopulta päättyy.