Paavo Väyrynen julkaisi vuonna 1993 kirjan on totuuden aika 2, en tiedä mikä ajoista on nyt menossa, mutta Paavon osalta poliittinen aika on ohi. Mies putosi eduskunnasta, jossa on ollut syntymästään saakka, tällä hetkellä vielä ministeri, ainoana suomalaisena valtioneuvoston jäsenenä viidellä vuosikymmenellä, käsittämätön ura.
Vuonna 1987 Paavo soitti hädissään lääkärille ja kysyi voiko vitutukseen kuolla. Mauno Koivisto oli ohittanut Paavon suunnitelman hallituksen muodostamiseksi nostamalla minä juon nyt kahvia Harri Holkerin pääministeriksi. Paavo ei kuollut, vaan pomppasi ei kerran, vaan monta kertaa, viimeksi nyt tähän viimeiseen hallitukseen, minne hän yksinkertaisesti käveli Matti Vanhasen yli.
Mutta mitä jää jäljelle, kun kannatus lakkaa. Aika vähän. Vaikuttaa siltä, että monet poliitikot ovat olleet siinä käsityksessä, että heidän kuuluu olla eduskunnassa, vaalit ovat jokin näytelmä, joka pitää suorittaa, välttämätön paha. Kimmo Kiljunen, Paavo Väyrynen, Marja Tiura ja moni muu on syyllistynyt tähän. Anni Sinnemäki tuntui ajattelevan samalla tavalla. Hän hävisi maisemaan kun puolueelta lähti kolmannes edustajista.
Persut eivät ole hetken ilmiö, persut voivat olla ilmiö, joka lopettaa keskustapuolueen ja muuttuu Suomen johtavaksi poliittiseksi voimaksi, koska persuilla ei ole puolueapparaattia, joka päättää, vaan porukka, joka on lähempänä kansaa kuin valtaa. Persut edustavat puolueista eniten kansanvaltaa poliittisen kokemattomuutensakin ansiosta. Persu ei ole vielä mennyt vallasta pilalle, näin varmasti käy jossakin vaiheessa, valta on liian makeaa.