Poliittiset oikeudenkäynnit

Oikeusministeriön teettämä selvitys sotarikosmenettelystä toteaa: ”Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli monimutkaisessa historiallisessa tilanteessa
toteutettu poliittisluonteinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita
rikottiin: Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta rikkoi lainsäädännön
taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten
kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta
loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen
puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Tuomioistuimeen kohdistui
voimakas ulkopuolinen painostus ja osa tuomareista oli ilmeisen jäävejä.”
Selvityksen mukaan paine sotarikosmenettelyn käynnistämiseen ja määrättyjen henkilöiden tuomitsemiseen ei tullutkaan alkujaan ulkoa, vaan ihan omasta eduskunnasta, josta esitettiin vaatimuksia veren vuodattamiseksi. Näitä vaatimuksia edisti oikeusministeri Kekkonen. Todennäköistä on, että kotoperäisten vaatimusten taustalla on ollut Neuvostoliiton suitsutus ja hyviin asemiin ajaminen kotimaisessa politiikassa toimimalla viraan valtion, vihollisen äänitorvena.
Selvitykseen kirjatut oikeusvaltiolliset ongelmat oikeudenkäyntiin liittyen ovat hämmentävällä tavalla yhteneväisiä ns. pankkirikosoikeudenkäyntien kanssa. Ne käynnistyivät aikanaan eduskunnasta, kansanedustaja Ala-Nissilän vaatimuksesta talousrikoksiin syyllistyneitten tuomitsemisesta, johon ministeri Pekkarinen vastasi. Oikeusministeri Koskinen, siis melkein kekkonen, vaati julkisuudessa pontevasti rikosvastuun toteuttamista. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka pontevasti vaatimuksia tehtiin julkisuudelta suojassa.
Pankkirikosmenettelyissä epäillyt teot olivat rikosprosessin kuluessa vanhenemassa, minkä seurauksena eduskunta muutti juuri hyväksymäänsä lakia. Suomen poliittinen järjestelmä puuttui lakia muuttamalla oikeudenkäyntimenettelyihin. Pankkioikeudenkäyntimenettelyissä tuomioistuimiin kohdistettiin voimakasta painostusta. Oikeudenkäyntejä uutisoitiin laajasti ja uutisointi oli täydellisen yksiviivaista syyttäjien vaatimusten tukemista ilman minkäänlaista kritiikkiä tai pro/contra asian tutkimista, vaatimusten kyseenalaistamista.
Vastaajat valittiin varsin sattumanvaraisesti, monissa tapaukisssa sopivuuskriteerien perusteella, etsittiin sopivaa syntipukkia tapahtuneelle. Syyttömyysolettama oli lähinnä vitsi, todistamistaakka käännettiin päälaelleen. . Rikosoikosoikeuden professori Raimo Lahti kehitteli omaa talousrikosoikeuden yleistä oppiaan, jonka mukaan vahingonaihauttaja voidaan tuomita rikoksesta, vaikka lakikirjaan tekoa ei ole rikokseksi määritetty. Tämä on täydellisesti vastoin rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta.
Sotarikosmenettelyt ovat häpeätahra suomalaisessa oikeusvaltioperinteessä. Kovin paljon ei pankkirikosoikeudenkäyntien logiikka poikkea tästä synkimmästä tahrasta. Tätä ei näymmä vielä haluta nähdä. Aikaa ei ole kulunut riittävästi.