Lain mukaan korkeimman oikeuden jäseniksi voidaan nimitää henkilö, joka on etevä laintuntija. Suomessa korkeimpaan oikeuteen on kuitenkin nimitetty henkilöitä, jotka eivät täytä näitä vaatimuksia.
Pauliine Koskelo, korkeimman oikeuden presidentti antoi Hesarille haastattelun , jossa hän kertoi ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta seuraavaa: artiklan tekstissä ei mainita mitään itsekriminointisuojasta, siis siitä, että kenenkään ei tarvitse todistaa itseään vastaan. Artiklan teksti on hyvin yleisluontoinen.
Suomen korkeimman oikeuden presidentti ei joko tunne lainkaan ihmisoikeussopimuksen sisällön määräytymistä tai sitten selittelee tuomioistuimensa toimintaa sen epäonnistuttua karkeasti ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa, jälleen kerran. Uskon, että kyse on jälkimmäisestä syystä, koska muuten meillä on syy huolestua.
Olen kirjoittanut väitöskirjani ihmisoikeussopimuksen sisällön tulkinnasta ja oikeuden sisällön määrittymisestä ihmisoikeustuomioistuimessa. Kirja löytyy myös korkeimman oikeuden kirjastosta.
Pauliine Koskelo lausui samassa haastattelussa, että väärän tuomion purkaminen nyt oli paras vaihtoehto. Tämä kertoo korkeimman oikeuden vallasta. Se voi päättää, että lainvastainen ja täysin mieletön tuomio jätetään voimaan ja ihminen laitetaan vaikka vankilaan tällaisen ratkaisun perusteella. Laki ei pakota tuomioistuinta muuttamaan tuomioita, tuomarit muuttavat tai ovat muuttamatta, aivan miten heitä huvittaa.
Olen huomannut, että ihmisille on aika lailla epäselvää, mitä itsekriminointisuoja tarkoittaa, miksi ihmisellä on oikeus valehdella tuomioistuimessa. No, ensiksikin rikosjutuissa epäilyllä on aina oikeus puhua mitä lystää, ainoastaa todistajilla on rangaistusuhkainen totuudessapysymisvelvoite ja tätäkään ei kovin tarkkaan aina noudateta. Olen kirjoittanut eräästä oikeusministeristä, joka tuomioistuimessa todistajana kertoi eräässä asiassa täysin päinvastoin kuin silloinen lainsäädäntöneuvos, nykyinen apulaisoikeusasiamies. Ministerin toiminta ei johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Joissakin tapauksissa todistajan pienikin ”unohdus” johtaa syytetoimiin.
Oikeus on mitä viranomaiset sen haluavat olevan. Suomessa viranomaisten halu on ollut toteuttaa rikosvastuuta erittäin tehokkaasti siellä, missä tarvetta on ollut. Tämä on johtanut väärinkäytöksiin oikeudenkäynneissä, missä valtio on olllut asianomistaja. Tällaisia ovat tyypillisesti veropetosjutut sekä Arsenalin 1990-luvulla ajamat asiat, joita se joiltakin osin ajaa edelleen. Näissä rikosasioissa syytetyn ihmisoikeussopimuksessa taatut oikeudet eivät toteudu, eivät lähellekään, syyttömiä laitetaan linnaan varsin surutta.
Pankkirikosoikeudenkäynnit 1990-luvulla ovat erittäin musta jakso suomaisessa lainkäytössä. Jos näissä oikeudenäynneissä olisi ihmisoikeussopimusta tulkittu samalla tarkkudella kuin korkeimman oikeuden tuoreessa ratkaisussa, olisi suuri joukko ihmisiä välttänyt vankilatuomion ja ikuisen häpeän.