Katselin Paula Lehtomäen haastattelua ylen ykkösaamussa. Paula oli paikalla ilmoittautumassa kepun puheenjohtajakisaan. Toimittaja hipaisi, pyöritteli, kierteli ja kaarteli homman yllä kuin korppikotka, tai ehkä casanova, joka taivutteli uhrinsa pehmeäksi ennen lopullista pistoa.
Kävikin niin, että Paula pisti.
Paula ei lähde ehdolle, koska kotona on kiirettä. Hän haluaa elää hyvää elämää, johon kuuluvat perhe ja lapset. Mitä tämä kertoo Paulasta? Mitä tämä kertoo henkilöistä, jotka ovat politiikan keskiössä, huipulla hoitamassa sinun ja minun asioita?
Ihmiset, jotka eivät halua valtaa, koska heidän elämässään on muutakin tärkeää, ovat niitä, jotka pitäisi saada valtaan, tekemään päätöksiä yhteisistä asioista, koska heidän arvojärjestyksensä on terve. Ihmiset, jotka keinolla millä hyvänsä haluavat valtaa, tulisi pitää poissa vallasta, koska heidän moraalinsa on välttämättä ala-arvoinen verrattuna edellämainittuun katraaseen.
Tämä pätee poliitikan ohessa liike-elämään. Vallan ja vaurauden halu johtaa yleensä moraalittomuuksiin. Se, että tämä ei tule näkyviin, ei kerro siitä, että sitä ei ole, vaan, että se on osattu peittää hyvin.
Olisin mielelläni nähnyt Paulan päällikkönä, koska häneltä irtosi helposti paska reissu television näyteikkunassa. Hän sanoo sen luontevasti. Yritäpä ajatella Jyrkiä tai Alexia samassa tilanteessa, Jyrki sanomassa luontevasti paskareissu – ei onnistu.
Tämän maan poliittinen eliitti ja suunta kumpuavat aika erikoisesta kaivosta, Jyrki Kataisen matalasta äänestä. Missä hän on loukannut äänihuulensa, sitä ei tarina kerro, mutta tapahtuma on Suomen poliittisessa historiassa ainutlaatuinen. Turvonneet äänihuulet ratkaisevat valtion kohtalon ja sen suunnan tulevina vuosina.