Olin eilen uteliaisuudesta seuraamassa korkeimman oikeuden suullista käsittelyä. Oikeudessa käsiteltiin prinsessa Ruususen ja hänen lohikäärmeensä välistä kiistaa siitä, saako Ruusunen kertoa satunsa vai ei.
Mielestäni saa, koska hän kertoo omasta elämästään. Hän ei kerro toisen yksityisyydesta eikä ainakaan sellaisia asioita, jotka kuuluisivat yksityisyyden kovaan ytimeen, joka on myös pääministerillä suojattu. Ruusunen siis vapautetaan, mikä varmistui hänen oman kertomansa jälkeen. Hyvä, etteivät oikeusneuvokset ryhtyneet porukalla nyyhkimään kuunnellessaan varsin viattomana esiintyneen ja ilmeisen viattoman naisen kertomaa pahasta maailmasta.
Istunnossa ilmeni myös, että korkeimmassa oikeudessa saranat ruostuu, kun niitä ei käytetä. Puheenjohtajana toiminut oikeusneuvos Kari Raulos, oikeuden virkaiältään vanhin jäsen, ei osannut tai muistanut rikosprosessin peruskuviota: ensin puhuu syyttäjä, sitten asianomistaja, sen jälkeen vastaajat. Nyt Raulos hyppäsi sujuvasti pääministerin ja hänen vaatimustensa yli suoraan Ruususen pesään. Ehkä kaunis nainen häikäisi tuomarin, joka siristeli silmiään vaakatasossa porottavalle auringolle.
Syyttäjän vaatimukset olivat huvittavia. Rikoshyötynä liikevaihto. Miksi kunnianloukkausjutuissa syyttäjät eivät esitä samaa vaatimusta sanoma- tai iltapäivälehdille? Miksi kirjasta saatu myynti pitää konfiskoida, mutta ei lehden myynnistä saatua tuloa.
Sitten oli tämä syytteen yksilöinti. Syyttäjä ilmoitti, että ei tarvitse käydä näitä loukkaavia kohtia läpi, ne on itsestään selviä! Mitenkähän tätä vastaan voi puolustautua? Syyte oli siis: olet kavalasti paljastanut pääministerin yksityisyyteen liittyviä tietoja. No mitä olen paljastanut, no yksityisyydenpiiriin liittyviä tietoja, no mitä tietoja, no yksityisiä.
Jaaha, eikun linnaan.
Syytteessä ja hovin tuomiossa paheksuttiin myös Vanhasen lasten tuntojen esille tuomista. Mitenkähän tämä loukkaa Vanhasta. Asianomistajina olisi pitänyt olla lapset, ei Vanhanen, mutta ei kun siitä vaan. Pahaa on tehty, vaikka ei ihan tarkkaan osata sanoa mitä.
Tämä toteuttaa professori Raimo Lahden lanseeraamaa ajatusta, jonka mukaan valtion vaatimukset ovat perusteltuja ja niiden mukaan on syytä tuomita, vaikka lakikirjasta ei aina perusteita löytyisi.
Tästä pitäisi pikku hiljaa päästä eroon