Tuomioistuimet jakavat oikeutta. Jakaminen tapahtuu periaatteessa lakia noudattaen ja oikeudenmukaisesti. Laillinen ratkaisu ei oikeuden idealismissa voi olla epäoikeudenmukainen. Jos tuomari tekee vastoin lakia, rikkoo oikeudenmukaisuutta, syyllistyy hän itse vääryyteen.
Tässä menevät sekaisin kahden eri normijärjestelmän käsitteet. Laillinen viittaa oikeusnormeihin, lakiin ja sen muodostamaan johdonmukaiseen järjestelmään. Oikeudenmukainen viittaa moraalijärjestelmään, jossa asiat ja teot ovat oikeita ja vääriä.
Suurin osa väärästä tapahtuu tässä ja nyt, jokaisen omassa pikku rimpuilussa kuolemaa vastaan. Kun väärä tapahtuu tuomioistuimessa, tulee väärästä muitten silmissä oikea, oikeudenmukainen, koska tuomariin liitetään rehellisyys/ luotettavuusolettama. Aivan kuten tuomarin pitäisi liittää syytettyyn syyttömyysolettama. Molemmat näistä olettamista ovat fantasioita. Ne eivät ole totta.
Kun ihminen kohtaa vääryyden institutionalisoituna siten että väärä muuttuu oikeaksi – ymmärtämättömien päässä – sairastuu ihminen tautiin nimeltään oikeudenmukaisuus. Minun on saatava oikeutta. Olen oikeutettu oikeudenmukaisuuteen. Vaatimus on ymmärrettävä, inhimillinen ja onneton. Oikeudenmukaisuuden tavoitteleminen tappaa poloniumin tavoin kaiken kasvillisuuden – elämän.
Ihmisoikeustuomioistuin on muuttunut loputtomien oikeudenmukaisuuden toiveitten sammioksi. Valituksen tekeminen on kuin kolikon heittäminen kaivoon toivomuksen kanssa. Elämä saa psyykkisen selkärangan mahdollisuudesta oikeuteen.
Väärä on sama kuin oikea. Kaikki riippuu katsojasta ja tämän ymmärryksestä. Sokealle väärä muuttuu helpoimmin oikeaksi, koska vaihtoehto on liian pelottava. Olisi kyseenalaistettava isän auktoriteetti.
Näkevää sattuu, mutta elämä on arvokkaampi kuin sokean taapertaminen arvottomassa elämässä.
There is no God – no Law, but there is endless desire for Justice that does not exist.