Rusi toi eilen Helsingin käräjäoikeuden nähtäväksi videon Supon kuulustelutilanteesta, jossa Rusia hieman puristeltiin valehtelemalla tälle poliisin hallussa olevasta aineistosta, joka osoittaisi Rusin syyllistyneen törkeään vakoiluun. Kysessä oli varsin tavanomainen kuulustelutilanne. Poliisin menetelmät näyttivät lähinnä lapsellisilta.
Poliisille oli selvää, minkä rikoksen tunnusmerkistön Rusin toiminta täyttää, mutta epäselvää oli, mitä tekemällä Rusi oli tunnusmerkistön täyttävään tekoon syyllistynyt. Esitutkinnassa ei ollut siis vielä selvitetty mitään Rusia vastaan puhuvaa, kunhan kiusattiin.
Tämä oli näytelmä, joka noudatti Venäjältä kopioitujen poliittisten oikeudenkäyntien vakiintunutta kaavaa; syyllinen tiedetään, rikos pitää vielä löytää. Menetelmä on hyvin tuttu ns. pankkioikeudenkäyntien maailmasta, jossa poliittinen tarkoituksenmukaisuus edellytti syyllisten nopeaa löytämistä ja tehokasta lahtaamista. Nopeasti löydettiin, mutta lahtaamista on suoritettu aika tylsällä veitsellä kovin pitkään.
Minulle ei ole selvinnyt, miksi juuri Alpo valikoitui syyllisehdokkaaksi tässä näytelmässä. Asia on kaiken kaikkiaan ulkopuoliselle aika naurettava, mutta Rusia tilanne ei ymmärrettävästi hymyilyttänyt. Poliisi tarjoili kaappihoitoa hyvin pitkäksi aikaa teosta, jota ei ollut edes olemassa.
Meillä esitutkintalaki määrää miten tutkinta on suoritettava. Laki ei kuitenkaan rajoita tai ohjaa poliisin toimintaa juuri lainkaan kuten Rusin tapaus osoittaa. Rusin kannalta tapaus on surullinen. Meidän kaikkien kannalta tilanne on hyvin surullinen, koska Rusin tapaus ei poikkea mitenkään poliisin normaalikäytännöistä.
Helsingin hovioikeudessa vireillä olevassa talousrikosasiassa poliisi kuunteli epäiltyjä sekä näiden asiamiehiä, mikä on lainvastaista. Oikeusasiamies ei nähnyt asiassa sen suurempaa ongelmaa. Oikeusasiamiehen tehtävänä on suojella viranomaistoimintaa kansalaisten vaateilta, legitimoida valtion toiminta, vaikka laissa oikeusasiamiehen tehtäväksi määrätään perusoikeuksien puolustaminen. Oikeusasiamies saa mandaattinsa valtiolta.
Poliisi valitsi tässä talousrikosasiassa esitutkintaan liitettäväksi kuuntelunauhoja, jotka tukivat syytettä. Yhtään syytettä vastaan puhuvaa nauhaa esitutkinta-aineistoon ei liitetty, vaikka kuunneltuja puheluita oli tuhansia. Kyn syytetty pyysi nauhoja poliisilta käyttääkseen niitä puolustuksessaan, poliisi kieltäytyi antamasta niitä.
Syytetty vei asian Helsingin hallinto-oikeuteen, joka määräsi poliisin välittömästi antamaan kuuntelunauhat. Poliisi kieltäytyi ja valitti hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Miksi keskusrikospoliisi ei paljasta salakuuntelunauhoitteiden sisältöä edes henkilölle, jonka puheluja se kuunteli? Sisältävätkö nauhat jotakin, jota poliisi ei suin surminkaan halua näkyviin? Olisiko mahdollista, että nauhoilla joku kertoo eräiden talousrikossyyttäjien olevan taipuvaisia ajamaan syytettä ja kovistelemaan valittuja kohteita, kunhan joku kauniisti pyytää riippumatta onko rikollista tekoa koskaan edes ollut olemassa – piinatakseen vain piinattavaksi valittuja?
Ken elää, se näkee.