Tänään ei koskaan aurinko paista. Taivas sylkee kiviä, jotka sulavat pieniksi tai suuriksi pisaroiksi, jotka kastavat viimassa vaeltavat ihmiset, jotka etsivät särvintä laman riuhuessa jokaisessa. Tänään hiljennytään yksin tai seurassa muistelemaan kauan sitten murhattua miestä, jonka alaston kuva roikkuu paikallisissa pyhätöissä ympäri maailmaa. Mieli on matala ja kaikki on kielletty. Tanssi pilkkaa tämän murhatun miehen muistoa.
Helsingissä paistaa aurinko. Turistit pyörivät Aleksilla ja tuijottavat keskustan kauniita rakennuksia kameroiden linssien läpi. Ihmiset nauravat ja ovat iloisia. Keskustassa on rauhallista, suurin osa kansaa on lähtenyt pakoon maalle. Pakoon mitä? Pimeää ja surkeutta, joka ennen oli murhapäivänä kaikkien niskassa.
Onko aika muuttunut, onko murhasta kulunut jo riittävän kauan, että taivaan ei enää tarvitse itkeä eikä ihmisten olla surullisia. Onko nyt mahdollista elää onnellisena, vaikka lama raapii jokaisen niskaa? Voiko ihminen itse päättää omista asioistaan, omasta elämästään, ollaanko vihdoin irtauduttu murhan varjosta?
En tiedä, jotain on muuttunut. Ajassa on enemmän happea kuin ennen. Obanismi valtasi Euroopan, voiko se vallata myös Suomen. Onko positiivinen ja iloinen yhtä hyvää tai parempaa kuin virallinen murhe murhatusta. Sen päättää jokainen itsessään.