Ihmisen tekniikka paranee jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla, mutta ihminen itse ei muutu mihinkään. Kohta televisiota katsotaan sormenkynnestä ja puhelin toimii kämmentä näppäilemällä, mutta ihmisen itselleen kyhäämä häkki kiristää aivan samalla tavalla kuin ennenkin.
Sain syntymäpäivälahjaksi Dumas’n loistavan teoksen Monte Criston kreivi, jota olen lueskellut kun olen ehtinyt. Tarina on kiehtova, imen sivuja ikään kuin itse eläisin matkassa mukana – miksiköhän?
Tarinan sankari Edmont Dantés on hyvämaineinen ja äärettömän kunnollinen nuorimies – naiviuksiin asti. Tarinan pahis on nuori syyttäjä Villefort, joka keplottelee vallassa riippumatta siitä istuuko ylimmällä askelmalla Napoleon vai vanhat kuningassuvun edustajat.
Dantés joutuu hankaluuksiin toimittaessaan palvelusta vanhan esimiehensä pyynnöstä. Hän ei tiedä saati ymmärrä tehneensä väärin. Villefort tarvitsee uhrin nostaakseen omaa häntäänsä, vielä parempi kun samalla hän pystyy pelastamaan itsensä ja oman isänsä uhraamalla nuoren Dantésin.
Dantés heitetään pahimpaan tyrmään alimmalle askelmalle. Hänet jätetään mätänemään ilman oikeudenkäyntiä. Vankilassa hän tapaa vanhan viisaan, joka opettaa Dantésille elämää ja takoo tämän päähän kaiken – ei vähäisen – tiedon, mitä hän itse eläessään on kerännyt.
Cantés karkaa ja noutaa vanhuksen aarteen saarelta. Hän auttaa ihmisiä, joilla on ollut sydäntä hänelle, vihollisiaan kohtaan hän on jäätävä. Hän joutuu elämään paljastumisen uhan alla, raha ei takaa suojaa, mutta se toimii hyvänä sumuverhona ja koston välineenä.
Mitä tämä minuun liittyy. En ole tarinan sankarin tavoin nuhteeton, joka on omaa onnettomuuttaan syyttä joutunut hankaluuksiin. Mutta jos tarinasta viistetään osa naiviudesta pois, on helppo nähdä saman suuntaista draamaa.
Laman jälkeen tarvittiin syntipukkeja, jotta poliitikot ja keskuspankkiirit eivät olisi joutuneet vastuuseen. Olin yksi sopivimmista. Jouduin uuvuttaviin, Dantésin kanssa yhteismitallisiin menettelyihin, jotka eivät kuitenkaan olleet oikeudenkäyntejä, vaan näytelmiä, jolla laillistettiin uhraaminen – draamaa parhaasta päästä.
Minut heitettiin Suomen synkimpään tyrmään Sörkkaan kolmeksi vuodeksi, missä kirjoitin väitöskirjani ja muutaman muun kirjan. En kiivennyt aidan yli, vaikka sekin kävi mielessä, vaan tulin tänne takaisin, mutta vainoa ei lopetettu.
Minulla ei ole enää aarretta, jonka avulla kostan vääryyden. Aseeni on elämän miekka. Aion kaikesta huolimatta elää hyvää elämää valtion Villeforteista huolimatta. He ovat säälittävää sakkaa – paksuniskaisia ali-ihmisiä, jotka ansaitsisivat jäätävän koston, mutta hyvä elämä estää alentumasta paskan tonkimiseen.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joiden punainen lanka näyttää olevan ajasta riippumatta samanlainen.
There is no God – no Law, but there are Villeforts are the lowest of all mankind