Korkein oikeus antoi tänään tuomion ns. Ne bis in idem-periaatteen soveltumisesta suomalaisessa rikosmenettelyssä. Juttu koski veronkorotusmenettelyn suhdetta samaa tapahtumaa koskevaan veropetosjuttuun eli saako syyttäjä nostaa veropetossyytteen, jos samasta tapahtumasta on jo aikaisemmin määrätty hallinnollinen veronkorotus.
Ei saa, jos veronkorotus on määrätty lopullisesti, ts. se on saanut lainvoiman.
Tähän liittyy myös ratkaisun mustapiste. Meillä hallinnollinen verotusmenettely on auki viisi vuotta verovuotta seuraavan vuoden alusta ja jos kyse on jälkiverotuksesta, jälkiverotusvuodesta. Tällä toisaalta suojataan verovelvollista, mutta sillä myös estetään Ne bis in idem-periaatteen tehokkuus, koska veropetossyyte hyvin harvoin odottaa tämän määräajan kulumista. Korkein oikeus kiinnitti lainsäätäjän huomiota tähän ongelmaan, koska asiaa ei ole mahdollista lainkäytössä ratkaista.
Korkeimman oikeuden tuomion perustelut ovat kerrassaan mainiot, erinomaista juridista argumentointia ja asiaan perehtymistä. Esittelijänä ratkaisussa oli nyttemmin jo kuuluisaksi päätynyt esittelijäneuvos Timo Ojala, josta tulee oikeusneuvos hyvin nopealla tahdilla. Hänen esittelemänään korkein oikeus on vajaan vuoden sisällä kääntänyt Suomen ihmisoikeuskulttuurin keskiajalta nykyaikaan, jopa jonkinlaiseen edelläkävijän asemaan.
Kiitokset myös korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelolle, joka on varsin rohkeasti itse osallistunut kaikkiin uraauurtaviin ratkaisuihin. En voi kuin ihmetellä miten nopeasti kulttuuri on Suomessa nyt muuttunut. Viime viikolla ennettu korkeimman oikeuden Ari Huhtamäkeä koskeva ratkaisu on pieni lommo tässä kehityksessä, mutta sekään ei ole niinkään korkeimman oikeuden kuin asianomaisten itsensä ongelma. Asiat pitää osata tarjoilla selkeinä ja johdonmukaisina päättäjille, jotta päätökset menevät oikein tai ainakin että oikeudelle annetaan mahdollisuus. Huhtamäkeä koskevassa jutussa esittelijäneuvos Ojalan esittämä ratkaisuvaihtoehto olisi ollut lain oikea tulkinta.