Ollapa naama Kansallisteatterin seinällä ja saadapa siihen luodinreikä – keskelle otsaa mieluiten. Olisiko tämä kaameaa ja arveluttavaa paskanheittoteatteria vai kunnianosoitus taiteilijalta, joka päälle paskomalla kertoo omista idoleistaan.
Yksinkertainen politiikassa menestynyt henkilö mieltää tällaisen uhaksi, hyökkäykseksi valtiota ja sen instituutioita kohtaan kuten Nokia, joka toivoo, että Kallasvuosta ei irvailtaisi. Mitä Kallasvuo sitten imee tai mitä hänen pitäisi imeä kuten bandiitin grafitti vaatii? Esimiestään Jormaa kenties, jolla ylioppilaslehden mukaan on pullohartiat. Ainakin se helpottaa imemistä, jos asiasta haluaa jotakin myönteistä löytää.
Tämä ammuttujen kerho kokoontuu ensi viikolla linnaan hyväilemään toisiaan. Bandiitit on rajattu mellakka-aidoilla palelemaan huutomatkan päähän. Vaalikarja katselee samoja pönäköitä kasvoja televisiosta naama totisena. On juhlahetki.
Juhlat ovat kuitenkin loppumassa, kohta koittaa ankea arki monelle uudessa mökissä kyhjöttävälle onnelliselle asuntovelalliselle. Ensin räjähtää lahden eteläpuolella ja sitten täällä meillä. Meillä räjähdys muuttuu tussahdukseksi, sillä täällä alkaa kaikki olla aika lagom. Pieruakin sanotaan meillä tuhnuksi, vapaan ihmisen korviahivelevä korkealentoinen ja terävä pilli on muuttunut kosteahkoksi mussahdukseksi.
Elämä tasaisen ahdistuneena on kuin sauna ilman kiuasta – ei juuri minkään tuntuista.