Kuolemaa taas

Kuolema, kuollut kuulostaa kylmältä. Kuolemalla on kylmä kaiku, kuolema ei vedä puoleensa, vaikka se lähestyy kaikkia kokoajan. Kun kirjoitin tovi sitten kuolemasta, laski blogini lukijamäärä dramaattisesti, kuolemasta ei haluta lukea, jokainen tehköön niin kuin parhaaksi näkee, kuolema on kuitenkin elämää, sitä ei pääse pakoon.
Isäni kuoli tasan kuukausi sitten. Naisystäväni isä Pentti kuoli tällä viikolla. Hän oli kaksi kuukautta sitten aivan terve, vireä ja energinen, elämässä kiinni, rinta maailmalle auki, iloinen veitikka, joka rakasti perhettään, vaimoaan ja neljää tytärtään. Nyt hän on poissa.
Kuolema tulee tavaksi, kun lähestyy viittäkymppiä kuolema alkaa vilkkumaan enemmän ja enemmän, aivan kuin vauhti kiihtyisi, kuolema vilistää silmissä. Hyvä niin, se on luonnollista, olisi kammottavaa jos kuolema olisi aiemmin, nuorena, silloin kun sen kuuluu vielä odottaa, antaa elämälle tilaa.
Pentti kuoli liian varhain. Hänen ei olisi vielä kuulunut lähteä, hänellä oli käyttämättä kaikki se, mitä hän työllään rakensi pesäkseen vanhana, Hunninko, kalat, hirvet, metsä, luonto, kaikki mikä on normaalia, hyvää, kosketuksessa siihen itseensä, luontoon.
Hänen elokuvansa oli perhe, sen maailma, sen syke, ei televisio tai muu epätodellinen, vaan todellinen epätodellinen niin kuin perheissä tapaa olla. Elämä on todessaan suurempaa draamaa ja viihdettä kuin mikään putous, sitä pitää vain osata, rauhoittua katsomaan. Pentti osasi.
Tapasin Pentin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Hunningolla. Monet ihmiset, erityisesti miehet jännittävät minua, Pentti otti kouran kouraansa, katsoi rauhassa silmiin, ei jännittänyt, suhtautui kuin mies mieheen, rauhallisesti ja vakaasti. Se oli yksi osa häntä. Sitten on se ilakoiva, leikkisä, hullutteleva, joka päästää pöydässä tarinaa, joka nostaa sykkeen, iloisen lepatuksen. Sitten on metsämies, joka on kolunnut kaikki lähimetsät, niin työkseen kuin muuten, joka on luontevasti osa sitä.Ja sitten on mies ja isä, joka pitää huolta perheestään, enemmän kuin kukaan osasi edes ajatella. Hän teki sen epäitsekkäästi itseään säästämättä ja siitä numeroa tekemättä, kun tytär tarvitsi olkapäätä, se oli aina paikalla.
Pentin lähtö oli hänelle vieras, se tahtui yllättäen ja nopeasti, raa’an sairauden teurastamana, joka tuli kuin tyhjästä ja otti Pentin kouriinsa ja puristi pois. Kuolemaa odottaessaan hän ei ajatellut itseään vaan muita, miten he selviävät, miten elämä jatkuu muilla, miten muiden on hyvä. Pentti oli sellainen.
Pentin perhe teki lähdöstä lämpimän. Pentti kuoli rakkaudella, tyttäret ja vaimo läsnä, viimeiseen henkäykseen, Pentin viimeinen tunne oli rakkaus, jota oli joka puolella ja joka jäi, vaikka hän on nyt poissa. Kahden viikon päästä Pentti haudataan.
Hautajaisten kevät