Isäni kuoli pari viikkoa sitten. Hautajaiset ovat lauantaina. Kuolema lähestyy, olen seuraava luonnollisessa jonossa, vaikka luonnosta ei koskaan tiedä, toisinaan kuolema käy jonon ohi, etenee Vip-kaistaa, päästää toisen taivaaseen ennen aikojaan. Silloin suru on suurempi, koska luonnollinen järjestys, iän mukaan, tuntuu oikealta, oikeammalta, viimeistä pysäkkiä kukaan ei voi välttää.
Olin isäni kuolinvuoteella, olin mukana kun hän vielä eli, ja kun hän kuoli. Se tuntuu nyt tärkeältä, koska siskoni, joka ei ollut paikalla, ei ole tuntenut kuolemaa. Kuoleman tunteminen tekee siitä todellista, elämä on ja sitten se ei enää ole. Kuolema tulee veitsellä leikaten, ei niin kuin elokuvissa, jossa sankari vaipuu uneen lausuen lopussa vielä jotakin kuolematonta. Ei se niin mene.
Kuoleman hetki on hiljainen, ihminen sammuu. Sammumisen jälkeen jäljelle jää vain hiljaisuus, pysähdys. Toiset takertuvat kuolleeseen, eivät halua päästää tätä. Ikään kuin roikkumalla kiinni ruumiissa, voisivat estää kuoleman tulon, ihmisen lähdön. Kuolema tulee ihmisen tilalle.
Mitä siihen jää?
Istuin kuoleman äärellä, isäni ruumiin vieressä tunnin, katselin ja olin hänen kanssaan, hyvästelin, tein tilini selväksi. Se tuntui hyvältä. Vannotin lapsiani siitä, että tekisimme tilimme selviksi ennen kuin kylmä hiipii minuun, ennen kuin kuolema ottaa paikkansa. Näin sovimme.
Kuolema ei tullut yllättäen, isäni sairasti yli kolmekymmentä vuotta. Äitini oli koko tämän ajan omaishoitaja, huolehti miehestään, joka rampautui täysissä voimissaan. Kolmekymmentä vuotta odotettiin kuolemaa, joka ei tullut, vaikka oli tuloillaan lukemattomia kertoja, kuolema kävi kylässä, siitä tuli tuttu, se oli niin kuin aurinko. Ei niin kirkas ja positiivinen, mutta samalla tavalla tässä ja nyt. Ja sitten se tuli, lopulta yllättäen.
Jäikö jotain sanomatta? Ei jäänyt. Jos hän eläisi, minulla ei olisi mitään kerrottavaa tai paljastettavaa, tunnustettavaa, puhuttavaa. Toisen eläessä tämä on realistisesti sinun maailmassasi, kuoltua asiat muuttuvat, ihminen muuttuu muistoksi joka alkaa kultautumaan, ikävät asiat haihtuvat ja positiiviset tulevat pintaan. Luonto kultaa kuolleen.
Kuoleman jälkeen isä ei enää ole tuomarina, opettajana, neuvonantajana elämässä. Minun elämässäni hän ei sitä ollut eläessäänkään, johtuen hänen sairastumisestaan ja hänestä muuten. Hän eli omaa elämäänsä. Kuoleman jälkeen jään suremaan isää, jonka kanssa oli hetkiä, jotka kultaavat kaiken muun, vaikka niitä ei olisi montaa, kulta alkaa peittää mustaa. Pikkuhiljaa hän muuttuu ideaaliksi, sellaiseksi isäksi kuin jokainen haluaa, sellaiseksi, jollaista kenelläkään ei ole.