Kovaa peliä Laredossa

Oikeudenkäyttö on raakaa touhua ja niin sen pitääkin olla. Rikoksiin syyllistyneet tulee tuomita lain määrittämiin rangaistuksiin ja toisaalta syyttömät vapauttaa. Koska rikosoikeudelliset seuraamukset ovat raskaita, erityisesti kun ne aina tuppaavat kumuloitumaan, on tärkeää, että oikeudenkäytössä noudatetaan tiukasti syyttömyysolettamaa ja sen taustalla olevaa ajatusta – mieluummin 10 syyllistä vapaaksi kuin yksi syytön linnaan.
Tämä periaate ei ole käytössä suomalaisessa rikosprosessissa, jotka päättyvät 95 %:sti syyttäjän syytteen mukaisesti langettavaan tuomioon. Meillä rikosprosessi käytetään AA Matti Wuoren aikanaan lanseeraamaa periaatetta, in dubio pro Patria – jos syyllisyydestä on epäily, tuomitaan valtion vaatimuksen mukaisesti eli siis linnaan.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toistuvat langettavat tuomiot ovat hiukan, vaikkakin aika suppeassa joukossa, herättäneet oikeudenkäyttäjiä. Enää aivan mikä tahansa ei ole sallittua. Hyvästä kehityksestä huolimatta erityisesti poliittista merkitystä omaavat jutut kulkevat edelleen vanhaa rataa. Nämä ovat niitä paljon julkisuutta saaneita tapauksia.
Helsingin hovioikeudessa vireillä olevassa jutussa syyttäjä esitti todisteinaan jo alioikeudessa kuunneltuja puhelinkuuntelunauhoja, jotka hän oli poiminut poliisin keräämästä aineistosta. Yksikään tuhansista nauhoitteista ei puhunut vastaajien syyllisyyttä vastaan. Syyttäjä soitteli nauhoitteita, jotka eivät liittyneet asiaan mitenkään, mutta joissa mollattiin hovioikeuden tuomareita. Kaikki tämä tehtiin tunnelman luomiseksi, jotta tuomitseminen olisi helpompaa.
Tällainen tilanne on aika orwellmainen. Kenen tahansa puheluita voidaan kuunnella ja käyttää tätä vastaan. Jos haukut vessassa verottajan tekemisiä, voivat puheesi kaikua tämän korviin poliisin välityksellä, josta on tullut nykyajan setraali-sandra.
Tämä fantasia on kaukana todellisuudesta, valitettavasti vain väärään suuntaan. Todellisuus on tarua kammottavampaa. Tässä edellä viitatussa oikeudenkäynnissä yksi vastaaja pyysi saada tutustua kaikkeen poliisin nauhoittamaan puhelinkuunteluaineistoon osoittaakseen, että siihen sisältyy selvitystä hänen syyttömyydestä. Hän halusi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sääntöjen mukaisesti käyttää esitutkinnassa kertynyttä aineistoa syyttömyytensä osoittamiseksi, vaikka sitä ei oikeusvaltiossa periaatteessa tarvitsisi tehdä, olet syytön kunnes toisin osoitetaan.
Näin asia ei ole Suomessa.
Poliisi kieltäytyi antamasta nauhoja. Henkilö valitti Helsingin hallinto-oikeuteen, joka määräsi poliisin antamaan tiedot. Poliisi ei antanut vaan valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka uudelleen määräsi poliisia antamaan tiedot. Kun henkilön avustaja otti yhteyttä poliisin, tässä tapauksessa KRP:hen, hänelle ilmoitettiin ensin, että mahtaako nauhoja enää ollakaan. Sitten hänelle ilmoitettiin, että nauhat oli hävitetty ja niiden palauttaminen olisi todennäköisesti mahdotonta.
KRP oli siis tuhonnut esitutkintamateriaalia, jonka tuomioistuimet velvoittivat sen toimittamaan vastaajalle, jotta tämä voisi todistaa syyttömyytensä. Missään vaiheessa KRP ei kertonut tätä asiaa selvittäneille tuomioistuimille. Jos minä olisin tuomari, tuntisin itseni pelleksi, vähintäänkin harhautetuksi ja kenen – KRP:n toimesta.
Rikoslaissa säädetään rangaistuksia oikeudenkäytön suojaksi mm. seuraavasti:
”Joka saadakseen syyttömän tuomituksi rangaistukseen tai muuten toista vahingoittaakseen kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristää tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa todisteena tarpeellisen esineen, asiakirjan tai muun todisteen, jolla hänen tietensä on merkitystä asiassa, on tuomittava todistusaineiston vääristelemisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
Olisikohan syytä selvittää, onko joku virkamies syyllistynyt tässä asiassa tämän rikoslain säännöksen rikkomiseen? Mikä on se asia, joka näiltä nauhotteilta ilmenee, jota halutaan piilotella jopa rikosoikeudellisen seuraamuksen uhalla? Tämä alkaa olla jo jännempää kuin Stasi leikki.