Lauttasaaren rannassa, katse länteen, valmistuu muutama erillistalo ja niiden taakse pienkerrostalo kovaa vauhtia vanhalle veneliikkeen tontille. Rakennuksia gryndaa espoolainen yhtiö ja myy Westhouse, luksusta kykeneville välitysliike.
Rakennukset tulevat suoraan meren rantaan kuitenkin niin, ettei tontti ulotu rantaan, vaan köyhät voivat edelleen kulkea talojen ja meren välistä kunhan saapastelevat ripeästi.
Taloyhtiön edessä on vanha laituri, muutama laituripaikka, jotka tulevat myös uuden taloyhtiön käyttöön. Laiturin aallonmurtajana on töyräs, joka ui mereen, suoraan auringonlaskuun. Tässä oiva paikka rantaravintolalle tai vaikka kahvilalle, mutta kun ei.
Lauttasaarelaiset ehdottivat kaunista paikkaa kahvilalle, niitä ei liiemmin isossa saaressa rannalla ole. Kaupunki sanoi ei, taloyhtiö ison ein. Muutama paksutaskuinen sai päättää kaikkien muiden puolesta. kahvila olisi istunut kalliiden kämppien maisemaan ja paikalle olisi tullut elämää ehkä enemmän kuin rakentaja haluaa. Siis ei.
Mitä avoimempi merinäkymä, sen parempi hinta. Espoossa tässä suhteessa on välillä menty järjettömyyksiin, kaupunki on hyökännyt rakentajan kimppuun, jos muutama risu on rannasta siistitty. Nähtäväväksi jää miten käy Helsingissä, Lauttasaaressa, missä uudet luksustalot on siivottu vanhoista puista, jotka yhtäkkiä makasivat kuolleina nurmikolla uusien talojen vieressä.
Niitä ei olisi tarvinnnut saati saanut kaataa. Maisema on tältä kohtaa siisti, puut terveitä ja sopivat kuvaan. Nyt niistä otettiin nirri pois, jotta uudet mökit kiiltäisivät paremmin auringossa. Ehkä meidän pitää piirtää kuolleiden kuvat uusien talojen seiniin, jotta saadaan maisema takaisin.