Kirkkolla on yhtä paljon virkaa kuin munkin palleilla. Näin ajattelin pitkään kunnes kirkosta löytyi munaa ryhtyä puolustamaan ulkomaalaisviraston päähänpotkimaa iranilaista naista. Kirkko myönsi turvapaikan ihmiselle, joka valtiolta sitä ei saanut. Kirkko ja valtio ovat tässä hyvinkin erillään toisin kuin tuomioistuimet ja valtio, jota tässä tarkastelen toimeenpanovaltana.
Kirkolla olisi nyt mahdollisuus nousta siitä suosta, mihin se on itsensä laulanut helvetin yksitoikkoisella nuotilla, jota käy nykyään kuuntelemassa enää ihmiset, joilla elämässä ei enää ole mitään – kirkko ei varmuudella tuo tällaiseen tyhjyyteen mitään täytettä, ei pelkoa.
Paikallinen pappi voisi ronskisti ottaa kantaa moraalisiin ongelmiin, joita valtion hönkääminen kasaa kaikkialle. Voisiko kirkko tarjota ihmisille uuden vaihtoehtoisen ideologian valtion tukemalle kilpailumaailmalle, joka polarisoi yhteiskuntaa.
Kuinka monen maailma keskittyy pelkästään selviytymiseen, laskujen maksamiseen ja esivallan kunnioittamiseen. Kunnioittaminen on OK, jos se perustuu johonkin todelliseen perusteeseen, kunnioittaminen pelkästä vanhasta muistista on hulluutta, elämän kieltämistä.
Suomalaiset ovat sokeita auktoriteettiuskossaan, minkä kertoi tuore tutkimus, jossa ylistettiin mm. tuomioistuimia. Kirkkoon liittyy sama ongelma, kunnioittaminen perustuu ei mihinkään. Siksi ihmiset kaikkoavat. Minkä helvetin takia Suomessa pitää olla kirkkopalatseja, joiden käyttöaste vastaa jäänmurtajien vastaavaa. Suomessa talvet ovat lämminneet niin, että jäänmurtajat ja kirkot voidaan lopettaa, ellei jotakin oleellista tapahdu.
Oleellinen on rohkeutta nähdä ja ottaa kantaa. Paskahousut kyyristyvät poteroihinsa odottamaan käskyä kävellä miinoihin. Kirkolla on nyt viimeinen mahdollisuus, mutta se on todellinen.