Ihmisoikeussopimus kieltää kidutuksen ehdottomasti. Kukaan täysipäinen suomalainen tuskin hyväksyy kidutusta missään muodossa – ongelma on, että meillä kidutuspykälää loukataan ilman, että siitä tiedetään ja osittain ilman, että siitä välitetään.
Ihmisoikeussopimuksen kidutusartikla kieltää kidutuksen, epäinhimillisen ja halventavan kohtelun. Tämä kaikki taataan sopimuksen 3 artiklassa. Artiklan teksti on yksiselitteinen, mutta jotta voisi ymmärtää sen käytännön ulottuvuudet, on perehdyttävä ihmisoikeustuomioistuimen relevanttiin oikeuskäytäntöön.
Artiklan piiriin kuuluvat sekä fyysisen että henkisen kärsimyksen aiheuttaminen. Kärsimyksen tulee ylittää määrätty minimitaso, jotta artiklassa taattua oikeutta loukataan. Esim. vankeusrangaistukseen kuuluu määrätyn tasoinen psyykkinen kärsimys, joka ei loukkaa artiklassa taattua oikeutta. Tällä on kuitenkin rajansa.
Suomessa vankilat eivät kaikin osin ole artiklan vaatimusten mukaisia. Tällaisella ilmalla Sörkassa ihmisiä säilytetään lähes vuorokaudet ympäriinsä 1881 valmistuneissa ahtaissa selleissä, joissa lämpötila ei vuorokauden aikana laske lainkaan alle 30 asteen. Pahimmillaan reilusti yli. Monissa selleissä säilytetään yhden sijasta kahta vankia, mikä tekee olosuhteet entistä pahemmiksi. Noin puolessa selleistä ei ole lainkan omaa vessaa, tarpeet tehdään kaverin kanssa samaan ämpäriin, joka tyhjennetään kerran vuorokaudessa. Ulosteiden muodostama cocktail kiehuu näissä olosuhteissa – asumisolosuhteitten tulisi lain mukaan olla yhteneväiset yleiseen asumistason kanssa.
Säästöpankkioikeudenkäynnit ovat toinen vastaava esimerkki. Alkujaan oikeudenkäynnit käynnistettiin, jotta pankkikonkurssien vastuuhenkilöt voitaisiin saattaa ”juridiseen vastuuseen” kuten termi kuului.
Nyt tätä vastuuta on toteutettu kohta 15 vuotta. Valtiolle on aiheutunut suoria oikeudenkäyntikuluja noin 25 miljoonaa euroa, vastaajilta on saatu perittyä vahingonkorvauksina noin 4 miljoonaa, reilu 20 miljoonaa ollaan edelleen miinuksella. Alkuperäiset vaatimukset olivat noin miljardi euroa.
Alkuaan vastaajiksi valittiin suhteellisen harvalukuinen joukko, johon eivät kuuluneet esim. suurimpia tappioita aiheuttaneiden helsinkiläisten pankkien johto/asiakkaat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Oikeudenkäyntimenettely on alun alkaeen ollut luonteeltaan poliittinen – pankkikriisille ja lamalle haluttiin selkeä syyllinen. Sopivia syyllisiä olivat julkisuudessa silloin paljon näkyvillä olleet henkilöt, jotka päätettiin laittaa ”juridiseen vastuuseen” – termi muistuttaa Bushin vaatimusta ”terroristien tuomisesta oikeuden eteen”
Juridista vastuuta on toteutettu seuraavalla kaavalla: vastaajan omaisuus takavarikoidaan – hänet saatetaan vahingonkorvausvastuuseen joko siviii/rikosperusteella – hänet asetetaan henkilökohtaiseen konkurssiin – käynnistetään konkurssirikosmenettely … Tämä kaikki kestää vuosia, monissa tapauksissa nyt jo 15 vuotta.
Koska kyse on valtion esittämistä vaatimuksista, tuomioistuimet Suomessa suhtautuvat niihin hyvin ymmärtäväisesti. Koska valtio jotakin esittää, täytyy asian olla niin. Vastaajien oikeusturva menettelyissä on ollut heikkoa – olematonta.
Tällainen ajojahti aiheuttaa henkistä kärsimystä, joka ylittää kidutusartiklan hyväksymän minimitason. Ihmisiä ei päästetä elämään normaalia elämäänsä, vaan heidät tuhotaan loputtomilla oikeudenkäynneillä, jotka kaiken muun lisäksi rikkovat ihmisoikeussopimuksen takaamaa 6 artiklaa, oikeutta saada asiansa käsiteltyä kohtuullisesa ajassa.
Valmistelen eräiden asiakkaideni ja omasta puolestani valitusta ihmisoikeustuomioistuimelle, missä vaadin valtiota tuomiolle kidutusartiklan loukkaamisesta näissä prosesseissa.
Suomi voidaan tässä suhteessa rinnastaa aivan huoletta Turkkiin.
There is no God – no Law, and there is torture among us that goes unnoticed!