Kohtuuttoman pitkistä käsittelyajoista muihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sääntöjen loukkaamisiin näyttää olevan trendi Suomea vastaan annetuissa ihmisoikeustuomioistuimen tuomioissa – ainakin tänään.
Suomi jätettiin tuomitsematta jutussa, joka kesti yli seitsemän vuotta, koska ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että jutun osapuoli itse oli vaikuttanut jutun pitkittymiseen ratkaisevasti. Kyseessä oli siviiliasia.
Valtio on vastuussa ainoastaan sen omista toimista johtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Jos oikeudenkäyntimenettely venyy henkilön omasta syystä, ei valtio voi tällaisesta joutua vastuuseen.
Tässä asiassa jutun kokonaiskesto olisi voinut puoltaa kyllä myös langettavaa tuomiota, mutta ilmeisesti koko oikeudenkäynti oli niin hanurista, että sille ei haluttu antaa mitalia Strasbourgista.
Tänään annetussa toisessa tuomiossa Suomen valtion katsottiin loukanneen rikosasian vastaajan, siis syytetyn, oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, koska hänen ei annettu kuulla jutussa relevanttia todistajaa.
Kyseessä oli insestijuttu, jossa ainoa todiste syytetyn syyllisyydestä oli väitetyn rikoksen uhrin kertoma psykologille, joka toisti kertomuksen oikeudessa. Insestijutun asetelma on jo lähtökohtaisesti vastenmielinen kaikkien osapuolten kannalta. Epäilty joutuu eroon perheestään, mikä on oikein, jos jutussa on villoja, mutta mitä jos ei olekaan?
Epäiltyä ei pidetä syyttömänä, vaan niin helvetin syyllisenä, kun on epäillyksi joutunut. Mikä tahansa näyttö tekee epäillystä syyllisen, koska pedari on vastenmielisintä, mitä luterilaiseen päähän mahtuu.
Tällainen asetelma joutuu vastakkain epäillylle taattujen oikeuksien kanssa. Olet syytön kunnes toisin todistetaan, sinulla on oikeus kutsua ja kuulusteluttaa kaikkia relevantteja todistajia ym.
Suomessa luterilainen pää ei kestänyt, vaan kusi syytetyn oikeudet kumoon. Strasbourgissa kävi toisin. Valtio ei kyennyt järjestämään oikeudenkäyntiä rehelliseksi, syytetty tuomittiin ilman, että hänellä oli mahdollisuus todellisuudessa puolustautua.
Tämä kaikki on arkipäivää suomalaisessa rikosprosessissa, joka on läpimätä johtuen surkeasta tuomariaineksesta, siis kelvottomista tuomareista, jotka eivät tunne oikeuden sääntöjä.
Oikeus on myös vääryys.