Venäjä tuomittiin ihmisoikeustuomioistuimessa erään tsetseenin 2 artiklassa taatun oikeuden loukkaamisesta. Suomeksi tämä tarkoittaa, että Venäjän valtio ei toiminut ihmisoikeusvelvoitteidensa mukaisesti tappaessaan tsetseenin mielivaltaisesti. Venäläinen upseeri löysi uhrin taskusta kompassin, mikä Venäjän armeijassa luetaan huipputeknologisiin sodankäyntivälineisiin. Tämä riitti kuolemantuomion perusteeksi.
On mielenkiintoista nähdä, että tuomioistuinmenettelyt Suomessa ja Venäjällä muistuttavat näin läheisesti toisiaan. Ainoana erona meillä tuntuu olevan nimenomaisen kuolemanrangaistuksen puuttuminen – siis sellaisen, missä kuula ammutaan päähän edestä tai takaa. Meillä kuolemanangaistukset pannaan täytäntöön kiinalaisittain – ihmiset hivutetaan kiusaamalla kuoliaaksi.
Suomalainen media uutisoi tapahtuneesta ihmisoikeusrikoksena. Termi on mielestäni hyväksyttävä. Valtio ei ole noudattanut ihmisoikeusvelvoitteitaan.
Mikä uutisoinnissa haisee on sen suhde Suomen valtion rikoksiin. Niistä ei mediassa eikä missään muuallakaan käytetä termiä ihmisoikeusrikos, vaan enintään valtion ihmisoikeusrikkomus tai vielä sumentavammin ihmisoikeustuomioistuimen langettava tuomio, joka tavallisen ihmisen korvassa ei ole sormen heristämistä suurempi asia.
Miksi näin, no meillä kaikki on samaa kasaa – valtio – media- tuomioistuimet puhaltavat samaan suuntaan, mikä edellyttää, että ketään näistä puhaltajista ei moitita liikaa, kilpeä ei saa tahrata, koska samalla tahraantuisi oma.
Suomessa pitäisi toteuttaa todellinen demokratia, missä valtio – tuomioistuimet ja media olisivat todellisuudessa toisistaan erillisiä ja riippumattomia. Niin kauan kun näin ei ole, oikeudet ovat ontologialtaan joulupukin kanssa samassa maailmassa – siis ei tässä meidän maailmassamme.
There is no God – no Law but there are crimes against humanity all over and nobody cares including me.