Juristit näkevät läheltä kun oikeus toteutuu ja ei toteudu. Asioista voi olla montaa mieltä, aina oma juttu ei voita, mutta jos tuomarit eivät tee hommiaan, kaikki on arvotonta, tällöin kustaan myös oikeuden työläisten, asiamiesten niskaan.
Katselin läheltä kun Helsingin hovioikeus käsitteli juttua, jossa osapuolet olivat ulkomaalaisia, oliko velka maksettu vai ei, mitä oli maksettu, mistä oli kysymys. Juttu oli hetkittäin sekava, mutta perehtymällä punainen lanka oli helppo löytää.
Käsittelyn aluksi puheenjohtajana toiminut hovioikeuden laamanni kielsi toista osapuolta vetoamasta erääseen seikkaan, siis vastaukseen kysymykseen, mitä velkaa oli maksettu. Tuomioistuin voi näin tehdä, jos väitettä ei ole esitetty alioikeudessa. Siviiliasioissa uusia väitteitä ei enää valitusmenettelyssä voi tehdä.
Ennen tätä ratkaisua asiasta kiisteltiin. Tuomarille osoitettiin, että tämä väite oli tehty jo alioikeudessa, vastaajan koko vastaus hovissa perustui sille, kertomukselle mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Tuomari kielsi sen kertomisen, koska siihen ei ollut alioikeudessa vedottu,
Vai oliko,
Käräjäoikeuden tuomion perusteluihin oli kirjattu, että kyllä vastaaja tähän oli vedonnut, perusteluissa luki, että väite oli tehty jo valmistelussa niin kuin kuului. Tuomari ei tästä välittänyt, hän vain päätti vastoin käräjäoiekuden tuomiosta ilmenevää. Tappoi vastaajan perustelut prosessiratkaisullaan.
No, tuomio tuli, mutta siinä ei lukenut mitään tästä koko menettelyn kannalta keskeisestä asiasta, siitä, että vastaajaa kiellettiin kertomasta totuutta. Tuomion perustelut olivat pari riviä, ei aihetta muuttaa.
Oikeus ei näytä eikä tunnu rehelliseltä tällaisten temppujen jälkeen, eläkeikää olisi ehkä syytä alentaa. Lounaalle lähtiessään tuomari mutisi kolleegoilleen luterilaisuuden hyveistä, toisin sanoen menköön ulkomaalaiset riitelemään muualle, hyvä meininki.