Tänään EIT antoi ratkaisunsa jutussa Huhtamäki v. Suomi, ex-oikeustieteen professori Ari Huhtamäkeä koskevassa jutussa, jossa Ari vaati EIT:tä tuomitsemaan Suomen valtion menettelyn, kun korkein oikeus tuomitsi hänet vankeuteen.
STT otsikoi uutisensa hulppeasti Uoti jupakaksi ja laittoi nimeni näkyviin, vaikka itse oikeudenkäynnin asianosainen, EIT:n valittanut henkilö jätettiin nimeämättä. Jotta asian faktat menisivät oikein, on ne syytä kerrata.
Minua vastaan käynnistettiin vuonna 1997 rikosmenettely liittyen henkilökohtaisen konkurssipesäni pesän vannomiseen. Tässä menettelyssä minun katsottiin syyllistyneen rikokseen, koska olin kieltäytynyt todistamasta itseäni vastaan rikosmenettelyssä. Tuomioistuimet toinen toisensa jälkeen hyväksyivät syyttäjän väitteet ja tuomitsivat, vaikka kerta toisensa jälkeen pidin aiheesta esitelmän, käräjäoikeudessa pitämäni esityksen sisällöksi Hesarin silloinen tutkiva journalisti Teuvo Arolainen mittasi 66 minuuttia, pirun luku, lähes.
Asiassa oli kyse aika isosta periaatteellisesta kysymyksestä, onko valtiolla oikeus pakottaa henkilö todistamaan itseään vastaan rikosjutussa. Minun mielstäni ei ollut, käräjäoikeuden, hovioikeuden ja korkeimman oikeuden mukaan oli.
Normaali ihmiselle ei tarvitse selittää montaakaan sekuntia, ettei kenenkään tarvitse todistaa itseään vastaan rikosmenettelyssä, tämä on tällainen länsimaisen ihmisen oman moraalin ytimessä oleva periaate. Jos valtio väittää sinun syyllistyneen rikokseen, sillä on velvollisuus näyttää väitteensä toteen eikä siinä ole luvallista murtaa epäillyn tahtoa uhkaamalla tätä vankeudella tai kidutuksella.
Tämä oli kuitenkin epäselvää suomalaiselle oikeuslaitokselle, joka roikutti minua tässä menettelyssä 12 vuotta kunnes käänsi lopulta kelkkansa lokakuussa 2009, kun korkein oikeus täysistuntokäsittelyssä, johon osallistuivat kaikki korkeimman oikeuden tuomarit, yksimielisesti päätti, että oho, tuli tehtyä virhe, ei Suomessa tarvitsekaan todistaa itseään vastaan, ja näin minun tuomioni lopulta purettiin.
Olin siis syytön, en ollut tehnyt rikosta.
Tähän liittyy Arin saama tuomio. Hänen katsottiin syyllistyneen kätkemisrikokseen, koska hän oli ”piilottanut” minun varallisuuttani. Kätkemisrikos tarkoittaa, että henkilö häivyttää tavalla tai toisella rikollisia varoja. Nyt kun minut oli todettu syyttömäksi, mitään rikollisia varoja ei silloin voinut olla olemassa, minkä vuoksi oli aika luonnollista, että Ari mielsi tulleensa kohdelluksi väärin, kun hänet siitä huolimatta tuomittiin.
Korkein oikeus ja nyt EIT katsoivat, että tuomioistuimilla on valta lukea lakia tavalla, jonka korkein oikeus Arin osalta teki, eli konna, mikä konna, vaikka hiukan heikoin eväin. Tällaista on oikeudenkäyttö. Laki ei sano mitään, tuomarit sanovat ja se ratkaisee.
Tapaus tuo mieleeni juuri katsomani leffan People vs. Larry Flynt, jossa Hustlerin perustaja omistaja käytti sananvapauttaan hetkittäin aika raivokkaasti. Tässä ratkaisussa USA:n korkein oikeus lopulta hyvin suoraselkäisesti asettui tukemaan sananvapautta aika laajassa merkityksessä, vaikka oikeutta käytti henkilö, josta oli ainakin kaksi mielipidettä, jotka eivät olleet lähellä toisiaan.
Tämä kertoo oikeudesta, se on jotakin pysyvää, hetkellisistä kiihkoista irtonaista, joka turvaa lynkkausmeiningiltä, jota harrastetaan joka paikassa, missä ihmiset toisiaan mittailevat. Lynkkauksen kohteeksi harvoin joutuvat näkymättömät tasaiset tallaajat, ehkä pitäisi olla ylpeä siitä, että on päässyt lynkatuksi, on saanut sentään jotakin tässä elämässä aikaiseksi 🙂