Väärä profeetta Kittilässä

Olen yrittänyt löytää jotakin järjellistä selitystä tälle Kittilä-hullutukselle. Miten on mahdollista, että kunnanjohtajan tekeminen liittyen Jouni Palosaaren irtisanomiseen ei olisi perustellusti aika omituista. Kunnanjohtaja osallistuu taustalla Palosaaren irtisanomiseen, kirjoittelee tähän liittyen tiedotteita, ei osallistu hissiyhtiölle aiheuttamansa sotkun selvittämiseen, vaan heittää bensaa liekkeihin tekemällä Palosaaresta tutkintapyynnön, vaikka kunta ei ole jutussa asianomistajana eikä juttu tämän vuoksi voi edetä tutkintaan – siis ellei apuun saada Antti Rinnettä ja hänen suhteitaan valtakunnansyyttäjänvirastoon. 

Syyttäjien ja Suomen Kuvalehden (SK) ja Eeva-Liisa Hynysen mielestä tässä ei ole mitään outoa, vaan päinvastoin, Anna Mäkelä, tuo Kittilän Jeanne d’Arch, on ainoastaan hoitanut virkaansa, tehnyt virkavelvollisuutensa pyytäessään poliisia selvittämään epäselvää asiaa. Kunnassa ja kuntalaisilla on varmasti monenlaista epäselvää, joihin poliisia ei pyydetä puuttumaan. Poliisin puuttuminen liittyy aina johonkin vakavaan rikoslaista löytyvään, mutta poliisia on mahdollista käyttää myös muuhun, varsinkin, jos halutaan aiheuttaa sekaannusta ja kaaosta ja erityisesti kun halutaan mustamaalata joku. 

Syyttäjät ovat käräjillä nostaneet esiin käsitteen rakenteellinen korruptio, mikä heidän mukaansa vallitsee Kittilässä. Joskus muinoin tätä kutsuttiin myös Turun taudiksi, hyvä veli –verkostoksi, joka teki päätöksiä veljien ja miksei siskojen hyväksi. 

Syyttäjien mukaan tämä hyvä veli-päätös on Palosaaren tutkintapyynnön peruuttaminen ja hänen palauttaminen hissiyhtiöön tj:ksi. Logiikan taustalla on ajatus, että Palosaari on tehnyt väärin hissiyhtiötä ja kuntaa kohtaan ja häntä pitää rangaista ja jos ei rangaista, kyse on hyvävelimeiningistä. 

Tämä oli asia, jota pyrin Anna Mäkelän kuulemisessa selvittää, mikä oli se pahuus, jonka vuoksi hän päätti tehdä tutkintapyynnön Palosaaresta. Hämmästyksekseni hän ei kyennyt nimeämään sitä, puhui vain epäselvyyksistä ja sotkuista kykenemättä nimeämään yhtään. 

Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön perehtymättä asiaan, selvittämättä sitä ja valmistelematta asiaa asianmukaisesti. Tämä on fakta. Kun kuntapäättäjät pyrkivät korjaamaan Mäkelän tekemää väärää päätöstä, joutuivat he kuseen. Ei tässä sen kummemmasta ole kyse. 

Ja sitten tämä rakenteellinen korruptio – aivan samanlainen ei mitään käsite kuin Mäkelän selitykset epäselvyyksistä. Puhutaan ja väitetään, mutta ei sanota mitään, koska mitään sanottavaa ei ole.

Hynynen viittaa kirjoituksissaan omia näkemyksiään tukevaan asiantuntijaan, emeritusprofessori Pekka Viljaseen, joka aikanaan väitteli virkarikoksista ja joka on kommentoinut Kittilämeininkiä yli neljän vuoden ajan Hynysen kainalossa. Viljanen hehkuttaa Hynysen ja syyttäjien polkua mukaan lukien tämä rakenteellinen korruptio. 

Pekka Viljasen väitöskirja vuodelta 1984 joutui aikanaan kovan kritiikin kohteeksi, kriitikkona Suomen oikeustieteellisen taivaan ehkä kirkkain, tai kirkkaimpia tähtiä, Hannu Tapani Klami.

Kittiläjuttu on mahdollistanut Pekka Viljaselle pääsyn julkisuuteen esiintymään rötösherrat kuriin ideologina. Sama tarina liittyy hänen uransa alkuun, kun hän väitöskirjaa promotessaan antoi julkisuudessa ymmärtää, että hän olisi tutkimuksellaan osoittanut, että virkamiehiä kohdellaan perusteettoman lievästi virkarikosmenettelyissä. Tämä ei pitänyt paikkansa, minkä Klami toi esille Oikeus-lehden artikkelissa vuodelta 1984. 

Pekka Viljasen ideologian mukaan virkavastuu on ankaraa ja kaikista virheistä tulee ankarasti virkamiestä rangaista. En tunne tämän mielenmustuuden taustaa, mutta se on ideologiaa, ei lakia. Tähän Klami: Tulisiko Pekka Viljaselta vaatia virheetöntä väitöskirjaa rikosoikeudellisen virkavastuun uhalla, kun hän teki kirjansa virassa? Kuvaa hyvin Viljasen ideologian älyttömyyttä. 

Viljanen ei väitöskirjassaan lainkaan pohtinut sitä, onko rikosoikeudellinen rangaistusjärjestelmä ylipäänsä järkevä tapa reagoida viranomaisten virheisiin saati, että Viljanen olisi pohtinut tulisiko virkamiehiin soveltaa samantyylisiä sanktioita kuin työsopimussuhteissa varsinkin, kun virka- ja työsopimussuhteitten sisällöt ovat lähentyneet toisiaan.

Surullisinta Klamin arviossa oli Viljasen tutkimuksen tieteellisyyden puute, Klami: Koko kirjasta kuultaa lävitse perehtymättömyys oikeustieteellistä päättelyä koskevaan moderniin keskusteluun. Ongelmat tässä suhteessa vievät pohjaa kaikelta sanomiselta.

Pekka Viljanen kritisoi tuomioistuinten virkarikosratkaisuja, jotka eivät toteuta hänen ajatustaan, jonka mukaan kaikki virheellinen toiminta on rikollista, tahallista sellaista. Viljasen analyysi jää Klamin mukaan torsoksi: Viljanen ei oman ilmoituksensa mukaan ole perehtynyt kritisoimiensa tuomioistuinratkaisujen pohjana olleeseen asiakirja-aineistoon. Klami toteaa: ”Pidän tallaiseen analyysiin perustuvaa tuomioistuintoiminnan ankaraa kritiikkiä lähes edesvastuuttomana.”

Kittiläjuttuun liittyen Klamin artikkelissa on mielenkiintoinen huomio, Viljanen ei ole riittävästi analysoinut kollektiivisten orgaanien tahallisuuden käsitettä, koska rikosoikeudellisen tahallisuusoppi soveltuu huonosti kollektiiviseen päätöksentekoon, mistä Kittilässäkin on kyse. 

Klami päättää arvionsa toiveeseen, että se, mitä hän on kirjoittanut ei olisikaan totta, vaan pahaa unta, mutta valitettavasti hän joutuu heräämään todellisuuteen sellaisena kuin on siitä kirjoittanut.

Pekka Viljasen ideologiaa vasten on helpompi ymmärtää hänen näkemyksiään ja Hynysen rakastumista virheestä linnaan ideologiaan. Jonkun olisi ollut hyvä huomata, että Viljasen jupinat ovat mielipiteitä, joilla ei ole edes ohutta normatiivista tukea laissa ja siksi ne tulee jättää omaan arvoonsa.